Disability and Social Integration. Constructions of Childhood Impairments in Thirteenth- and Fourteenth-Century Canonisation Processes
Kuuliala, Jenni (2013)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Kuuliala, Jenni
2013
Yleinen historia - General History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
Väitöspäivä
2013-02-16
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201302041023
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201302041023
Kuvaus
Väitöskirja on monisteena
Tiivistelmä
Millaista oli vammaisten lasten elämä keskiajan Euroopassa, ja miten heidän erilaisuutensa koettiin? Väitöskirjatutkimus paneutuu 1200- ja 1300-lukujen kanonisaatio- eli pyhimykseksijulistamisprosessien todistajanlausuntoihin, joissa ihmiset kertoivat paavilliselle komissiolle näkemistään tai kokemistaan ihmeteoista. Säilyneissä kuulustelupöytäkirjoissa on lukuisia tapauksia, joissa fyysisesti vammainen lapsi tai lapsena vammautunut henkilö on kokenut ihmeparanemisen. Tutkimuksessa selvitetään, miten lapsen vammaisuus määriteltiin ja kuvattiin, ja miten vamman vaikutukset lapsen sosiaaliseen integraatioon näyttäytyvät näissä lausunnoissa.
Lapsen vammaisuus määriteltiin ensisijaisesti kuvailemalla tarkasti vamman aiheuttamia toimintarajoitteita: lapsen liikuntavaikeuksia, näkövamman astetta sekä kuurouden tai puhekyvyttömyyden tuomia kommunikaatio-ongelmia. Joissain tapauksissa mainittiin myös lapsen kyvyttömyys tehdä työtä tai kuvattiin yksityiskohtaisesti hänen poikkeavaa ulkonäköään. Lääketieteellisiä diagnooseja annettiin harvoin, vaikka lapsi olisikin ollut lääkärin hoidossa. Sekä lasten vammojen että paranemisten kuvauksissa korostuu keskiaikaisten sairaus- ja vammaisuuskäsityksen moninaisuus. Osittaisen paranemisen kokenut saattoi olla todistajien mukaan terve, eikä ”vammaisuuden” tai ”normaalin” käsitteitä tunnettu. Aineiston perusteella vanhempia ei syytetty lasten vammoista.
Tunne-elämän osalta todistajanlausunnoissa korostuvat vanhempien ja toisinaan sisarusten suru ja huoli, joskus harvoin myös häpeä tai vastenmielisyys lasta kohtaan. Vaikuttaa siltä, että vamman laadulla oli tässä suuri merkitys. Ne lausunnot, joissa kielteisiä tunteita mainitaan, liittyvät kuurojen, epämuodostumista kärsineiden tai vakavasti liikuntavammaisten lasten paranemisiin. Vastaavasti monet lievemmin vammaiset lapset näyttävät eläneen tavanomaista elämää esimerkiksi opiskellen tai töitä tehden. Sen sijaan muun yhteisön suhtautuminen lapsiin esitetään neutraalina; ainoastaan vammaiset kerjäläislapset joutuivat helposti silmätikuiksi ja heidän vammojensa aitoutta testattiin. Muun yhteisön rooli lapsen elämässä nouseekin eniten esille paranemiskuvauksissa. Pyhimyskultit olivat yhteisöllisiä, ja vaikka vanhemmilla oli ensisijainen vastuu etsiä paranemiskeinoa, yhteisön jäsenet neuvoivat ja auttoivat tässä.
Lasten omia todistajanlausuntoja on kanonisaatioprosesseissa vähän. Niissä kuitenkin näyttäytyvät samat elementit kuin muidenkin todistajien lausunnoissa. Ainoastaan kivun kokemukset tulevat hieman useammin esille lasten omissa kertomuksissa, mutta muuten lasten tunteet omaa vammaansa kohtaan tai muun yhteisön kielteinen suhtautuminen heihin eivät näyttäydy merkittävinä heidän muistoissaan. Lausunnoissa näkyykin lapsen integroituminen yhteisöönsä. Vamman laadulla ja vakavuudella samoin kuin lapsen sosio-ekonomisella taustalla oli tässä suuri merkitys, sillä vakavat liikuntavammat ja aistivammat samoin kuin turvaverkkojen puute johtivat suuremmalla todennäköisyydellä marginalisaatioon. Fyysinen poikkeavuus itsessään ei kuitenkaan johtanut lapsen hyljeksimiseen tai irrallisuuteen perheestään tai yhteisöstään, vaan he toimivat sen osana mahdollisuuksiensa mukaan.
Lapsen vammaisuus määriteltiin ensisijaisesti kuvailemalla tarkasti vamman aiheuttamia toimintarajoitteita: lapsen liikuntavaikeuksia, näkövamman astetta sekä kuurouden tai puhekyvyttömyyden tuomia kommunikaatio-ongelmia. Joissain tapauksissa mainittiin myös lapsen kyvyttömyys tehdä työtä tai kuvattiin yksityiskohtaisesti hänen poikkeavaa ulkonäköään. Lääketieteellisiä diagnooseja annettiin harvoin, vaikka lapsi olisikin ollut lääkärin hoidossa. Sekä lasten vammojen että paranemisten kuvauksissa korostuu keskiaikaisten sairaus- ja vammaisuuskäsityksen moninaisuus. Osittaisen paranemisen kokenut saattoi olla todistajien mukaan terve, eikä ”vammaisuuden” tai ”normaalin” käsitteitä tunnettu. Aineiston perusteella vanhempia ei syytetty lasten vammoista.
Tunne-elämän osalta todistajanlausunnoissa korostuvat vanhempien ja toisinaan sisarusten suru ja huoli, joskus harvoin myös häpeä tai vastenmielisyys lasta kohtaan. Vaikuttaa siltä, että vamman laadulla oli tässä suuri merkitys. Ne lausunnot, joissa kielteisiä tunteita mainitaan, liittyvät kuurojen, epämuodostumista kärsineiden tai vakavasti liikuntavammaisten lasten paranemisiin. Vastaavasti monet lievemmin vammaiset lapset näyttävät eläneen tavanomaista elämää esimerkiksi opiskellen tai töitä tehden. Sen sijaan muun yhteisön suhtautuminen lapsiin esitetään neutraalina; ainoastaan vammaiset kerjäläislapset joutuivat helposti silmätikuiksi ja heidän vammojensa aitoutta testattiin. Muun yhteisön rooli lapsen elämässä nouseekin eniten esille paranemiskuvauksissa. Pyhimyskultit olivat yhteisöllisiä, ja vaikka vanhemmilla oli ensisijainen vastuu etsiä paranemiskeinoa, yhteisön jäsenet neuvoivat ja auttoivat tässä.
Lasten omia todistajanlausuntoja on kanonisaatioprosesseissa vähän. Niissä kuitenkin näyttäytyvät samat elementit kuin muidenkin todistajien lausunnoissa. Ainoastaan kivun kokemukset tulevat hieman useammin esille lasten omissa kertomuksissa, mutta muuten lasten tunteet omaa vammaansa kohtaan tai muun yhteisön kielteinen suhtautuminen heihin eivät näyttäydy merkittävinä heidän muistoissaan. Lausunnoissa näkyykin lapsen integroituminen yhteisöönsä. Vamman laadulla ja vakavuudella samoin kuin lapsen sosio-ekonomisella taustalla oli tässä suuri merkitys, sillä vakavat liikuntavammat ja aistivammat samoin kuin turvaverkkojen puute johtivat suuremmalla todennäköisyydellä marginalisaatioon. Fyysinen poikkeavuus itsessään ei kuitenkaan johtanut lapsen hyljeksimiseen tai irrallisuuteen perheestään tai yhteisöstään, vaan he toimivat sen osana mahdollisuuksiensa mukaan.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4970]