Thomas Jefferson's Republicanism and the Problem of Slavery

Abstract

Tutkimus koskee Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan ja kolmannen presidentin, Thomas Jeffersonin (1743-1826) ristiriitaista statusta modernin liberalismin ihanteita kannattavana vallankumousjohtajana ja orjanomistajana. Juuri Jeffersonin käsialaa on Yhdysvaltain kuuluisa vallankumousteesi paitsi ihmisten tasa-arvoisuudesta, myös heidän itsestäänselvistä oikeuksista elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun sekä oikeudesta kumota ellainen hallitusvalta, joka ei kunnioita näitä 'itsestäänselviä totuuksia.' Toisaalta Jefferson kuului virginialaiseen orjanomistajaeliittiin, ja hänen tiluksillaan työskenteli parhaimmillaan noin kaksi sataa mustaa orjaa. Tähän Jefferson-tutkimuksen perusongelmaan hänen ristiriitaisesta asemastaan liberaalina kansanjohtajana ja orjanomistajana tämä tutkimus antaa radikaalilla tavalla uuden vastauksen.

Yhdistämällä Jeffersonin moraaliset käsitykset hänen käsitykseensä politiikanteosta moraalisena toimintana, voidaan hänen ajatteluaan selittää aivan toisesta näkökulmasta kuin perinteisesti on tehty. Kaikista Yhdysvaltain nk. perustaisistä vapaamielisimpänä pidetty Thomas Jefferson ei yllättäen näytäkään perustaneen ajatteluaan lockelaiseen liberalistiseen perinteeseen, johon yhdysvaltalainen poliittinen tasa-arvokeskustelu on aina nojannut. Hänen moraaliajattelunsa on selvästi kattavammin selitettävissä republikanistisen politiikka-käsityksen ja hyve-etiikan näkökulmista kuin lockelais-liberalistisesta ajattelusta käsin.

Tätä taustaa vasten myös Jeffersonin käsityksiä orjuudesta on arvioitava uudestaan. Jeffersonille orjuuskysymys oli moraalinen ongelma, mutta ei nykyaikaisen ihmisoikeusajattelun mielessä. Jefferson vastusti orjuutta, mutta katsoi, että sen legaalinen perusta oli murskattava laillisin, demokraattisin keinoin, täysin vapaiden äänioikeutettujen miesten omilla ehdoilla. Jeffersonilla oli poliittinen ohjelma orjuusinstituution hävittämiseksi. Se edellytti kaikkien orjalasten pakkosiirtoa Yhdysvalloista johonkin Afrikan tai Länsi-Intian vapautettujen orjien siirtokuntaan vapauttamatta heidän vanhempiaan. Ohjelman perustarkoitus oli välttää pysyvän vapautettujen orjien luokan syntyminen tasavallan sisään tilanteessa, jossa osa orjaisännistä vastusti orjavapautuksen ajatustakin.

Jefferson oli juristi ja valtiomies. Hänen näkökulmastaan laaja vapaiden mustien luokka orjavaltion sisällä ei voinut heikentää itse instituution oikeudellisia perusteita. Lain perustahan oli vapaiden kansalaisten, ei orjien tai äänioikeudettomien vapautettujen orjien, poliittinen tahto. Näin vapaiden mustien luokan laajeneminen, joka orjavaltion sisällä lisäisi aina orjakapinan todennäköisyyttä, vain jyrkentäisi orjavapautusta vastustavien asenteita ja tekisi poliittisen ratkaisun mahdottomaksi.

Jefferson ei siis paininut henkilökohtaisen moraalidilemman kanssa, kun hän ei vapauttanut omia orjiaan. Erityisesti hän ei voinut pitää moraalisesti kestävänä sellaista ajatusta, että vapaiden mustien luokan annettaisiin kasvaa,jotta murrettaisiin orjuusinstituution sosiaalinen pohja. Näin demokraattiset menettelytavat olisi kokonaan syrjäytetty ajamalla orjanomistajat tilanteeseen, jossa heidän olisi turvauduttava joko täyteen orjavapautukseen tai täyteen rotusotaan ja kenties sisällissotaan orjuuden vastustajien kanssa.

Tätä taustaa vasten se vanhastaan tunnettu seikka, että Jeffersonilla saattoi olla orjarakastajatar, ei näytä suureltakaan skandaalilta. Toisin kuin yleisesti luullaan, Jefferson ei vapauttanut Sally Hemingsiä saati kaikkia hänen sukulaisiaan. Lisäksi on selviä viitteitä siitä, että ainoat karanneet orjat, joista Jefferson ei laadituttanut etsintäkuulutusta, olivat ihonväriltään kyllin valkoisia sulautuakseen valkoiseen valtaväestöön. Jefferson ei halunnut Yhdysvaltoihin etnistä vähemmistöä, jolla olisi historiallinen orjuustausta. Tästä syystä, jos ei muuten, hänen asemaansa jonkinlaisena yhdysvaltalaisena kansallispyhimyksenä on vaikea ymmärtää. Samasta syystä ainoa tapa ymmärtää häntä on historiallinen.