La complémentation du verbe en moyen français et en français moderne. Etude diachronique sur la base d un corpus parallèle de traductions

Abstract

Variaatio vähentynyt nykyranskassa

Soili Hakulinen on tutkinut väitöskirjassaan keskiranskan ja nykyranskan välillä tapahtuneita muutoksia verbin komplementtijärjestelmässä eli siinä, millaisia täydennyksiä verbi voi saada. Käännösaineistoon perustuvasta tutkimuksesta käy ilmi, että keskiranskalaiset käännökset eivät automaattisesti lainanneet sellaisenaan latinalaisten tekstien verbirakenteita, kuten on aiemmin ajateltu.

Väitöskirja tuo uutta tietoa myös verbien komplementtien kehityksestä. Tutkittujen verbien komplementit ovat nykyranskassa selkeästi keskiranskaa useammin lausemaisia finiitti- tai infinitiivikomplementteja, kun taas keskiranskassa yleisimpiä ovat nominaaliset komplementit. Kiinnostavasta suuntauksesta kirjakielessä kertoo se, että tutkitussa aineistossa kaikkein eniten ovat yleistyneet infinitiivikomplementit. Jotkin verbit ovat erikoistuneet syntaktisesti tiettyyn komplementtityyppiin variaation vähennyttyä nykyranskassa keskiranskaan verrattuna. Synkronisen variaation vähenemistä näkyy myös verbikomplementtien sisäisissä rakenteissa: infinitiivikomplementtiin mahdollisesti liittyvän preposition käyttö on vakiintunut, subjunktiivin ja indikatiivin vaihtelu finiittisten lausekomplementtien yhteydessä on vähentynyt ja nollakomplementin mahdollisuus on pienentynyt keskiranskasta nykyranskaan tultaessa.

Nykyranskassa onkin yhä enemmän havaittavissa periaate yksi muoto, yksi merkitys . Variaation väheneminen ja muotojen vakiintuminen on merkki siitä, että ranskan kielen normittamisen myötä syntaksi on nykyranskaan tultaessa vakiintunut. Toisaalta kuitenkin syntaktinen selkeys on vaikuttanut vivahteiden ilmaisukykyyn, joka on juuri suurempien variaatiomahdollisuuksien takia monessa tapauksessa varhaisemmissa käännöksissä rikkaampi.

Diminution de la variation en français moderne Dans sa thèse de doctorat, Soili Hakulinen a étudié l évolution du système de la complémentation des verbes entre le moyen français et le français moderne. L étude se base sur un corpus parallèle de traductions. L étude apporte des résultats novateurs dans plusieurs domaines : pour ce qui est de l influence potentielle des textes latins sur leurs traductions, elle montre que les traductions en moyen français n empruntaient pas automatiquement les structures verbales de leurs modèles latins, comme cela a été suggéré auparavant. En ce qui concerne l évolution du mode de complémentation, elle fait ressortir que les compléments des verbes étudiés sont bien plus souvent de type propositionnel ­ à verbe fini ou infinitifs ­, alors que les compléments les plus fréquents en moyen français sont nominaux. L étude a mis en évidence des mouvements intéressants, tels l augmentation de la fréquence de la complémentation par infinitif dans la traduction moderne, ou la spécialisation syntaxique de certains verbes dans un certain type de complémentation.

Une diminution de la variation synchronique entre les deux phases étudiées s observe dans la structure interne des compléments des verbes : par exemple, l emploi de l indice de l infinitif s est stabilisé, la variation dans le choix du mode de la complétive ainsi que la possibilité du complément zéro ont diminué. Les résultats de ce travail montrent que le français moderne fonctionne de plus en plus selon le principe « une forme, un sens », mais aussi que la variation inhérente à la langue du 14e siècle était au service d une expressivité fine et nuancée, qui se manifestait par des moyens syntaxiques. Les états anciens du français avaient à leur disposition, pour rendre certaines nuances, des moyens d expression qui étaient peut-être parfois supérieurs aux moyens du français moderne littéraire, assujetti à des normes grammaticales fixes.