Historia ja poetiikka Fredrika Runebergin ja Zacharias Topeliuksen historiallisissa romaaneissa
Hatavara, Mari (2007)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Hatavara, Mari
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2007
Suomen kirjallisuus - Finnish Literature
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
Väitöspäivä
2007-05-26Tiivistelmä
Fredrika Runeberg ja Zacharias Topelius kirjoittivat Suomen kirjallisuuden ensimmäiset historialliset romaanit 1800-luvun puolivälissä. Historiallisessa romaanissa historiaa esitetään keinoin, jotka ovat ominaisia fiktiolle. Tutkimukseni keskeinen kysymys on, miten historiallisuus ja fiktiivisyys näkyvät tarkastelemissani historiallisissa romaaneissa ja vaikuttavat niiden kertomisen ja esittämisen tapoihin. Miten teoksissa vuorovaikuttavat historia, eli materiaalina oleva menneisyys, ja poetiikka, eli teoksen sisäiset säännönmukaisuudet?
Analyysi pureutuu historian fiktiivisen esittämisen tapoihin lähtökohtinaan narratologian oletukset kertovan tekstin rakenteesta. Tähän rakenteeseen kuuluu tarinakerronta-suhteen sekä fiktion eri tasojen (kokeminen, kertominen, esittäminen) ja niitä vastaavien agenttien (henkilö, kertoja, sisäistekijä) tarkastelu. Kertomiseen ja esittämiseen liittyvät myös erilaiset diskursiiviset ja näkökulmia koskevat tarkastelut kuten vapaa epäsuora esitys. Yksittäisten teostulkintojen ohella tutkimuksella on kolme painoaluetta, jotka ovat historiallisen romaanin poetiikka, kertomuksen teorian käyttö ja testaaminen sekä teosten kirjoittamisajan estetiikan tarkastelu. Hahmottelen kirjoittamisajan estetiikkaa kirjallisuuskritiikeistä nähdäkseni, minkälaisia vaatimuksia ja rajoituksia se asetti historiallisille romaaneille.
Tutkimuksen keskeisenä periaatteena on dialogisuus, mikä tarkoittaa, että teosanalyysit ja teoria (teoria tarkoittaen sekä historiallisen romaanin teoriaa että narratologiaa) pyritään jatkuvasti asettamaan rinnakkain ja saattamaan keskusteluun keskenään. Tutkimuksen sisältöä ja rakennetta eivät yksin määrää teosten tarjoamat tulkintamahdollisuudet eivätkä myöskään teoreettiset kysymyksen, vaan ohjaavana periaatteena on niiden välisten yhtymäkohtien löytyminen.
Tutkimus osoittaa, että Runeberg ja Topelius jo historiallisen romaanin alkuaikoina löysivät sellaisia kerronnallisia ratkaisuja sekä erilaisten periaatteiden yhdistelmiä, joita myöhemmät teoreetikot eivät ole ottaneet huomioon. Jotkin kirjallisuushistorialliset tendenssit, kuten muutokset tietoisuuden esittämisen tavoissa teosten kirjoittamisen aikaan, toteutuvat ainakin osassa tarkasteltavia teoksia. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että jotkin muodot, kuten vapaa epäsuora esitys, joita monet kirjallisuushistoriallisesti pitävät teosten kirjoittamisaikaan vielä melko uusina ja jopa poikkeuksellisina, olivat jo monipuolisessa käytössä suomalaisessa kirjallisuudessa.
Tutkittavat teokset käyttävät historiallista materiaalia monin eri tavoin, eivätkä nämä tavat tietenkään ole ainoat mahdolliset. Merkittävää on, että suhteessa historiallisuuteen ja eri aikatasoihin käsitellyt romaanit edustavat erilaisia näkemyksiä. Historia voi yhtä lailla olla sisäistekijän näkemyksen hallitsema, tiettyyn päätepisteeseen suuntautuva, ennalta määrätty kehityskulku kuin rinnakkaisina, verrannollisina ja ristiriitaisina olemisen tapoina näyttäytyvä tila. Menneisyyden suhde nykyisyyteen voi syntyä niin kertomuksellisen jatkumon kuin rinnastuksienkin kautta. Useat tutkimistani romaaneista reflektoivat historiankirjoittamisen kysymyksiä ja tuovat esiin myös historian uudelleen merkityksellistämisen mahdollisuuden. Siten ne kyseenalaistavat näkemyksen, jonka mukaan 1800-luvun historiallinen romaani pyrki häivyttämään historian esittämisen ongelmallisuuden sekä historian ja fiktion välisen suhteen kompleksisuuden.
Historiallisen romaanin erityisyys jota voisi lajin poetiikaksikin kutsua nousee tutkimuksessani esiin useissa esittämiseen ja kertomiseen liittyvissä tavoissa, joista narratologia on esittänyt oletuksia toki usein ristiriitaisia myös ei-historiallisen fiktion suhteen. Historiallinen romaani on erityinen esimerkiksi kerronnan järjestykseen liittyvien kysymysten suhteen. Historiallisen romaanin kohdalla näyttää myös siltä, etteivät referentiaalinen ja poeettinen välttämättä ole ristiriidassa keskenään: yhtä hyvin kuin referentiaalisuus voi olla teoksen sisäisen rakenteen luomaa, voi poeettisuus syntyä juuri suhteesta historiaan pohjatekstinä.
Analyysi pureutuu historian fiktiivisen esittämisen tapoihin lähtökohtinaan narratologian oletukset kertovan tekstin rakenteesta. Tähän rakenteeseen kuuluu tarinakerronta-suhteen sekä fiktion eri tasojen (kokeminen, kertominen, esittäminen) ja niitä vastaavien agenttien (henkilö, kertoja, sisäistekijä) tarkastelu. Kertomiseen ja esittämiseen liittyvät myös erilaiset diskursiiviset ja näkökulmia koskevat tarkastelut kuten vapaa epäsuora esitys. Yksittäisten teostulkintojen ohella tutkimuksella on kolme painoaluetta, jotka ovat historiallisen romaanin poetiikka, kertomuksen teorian käyttö ja testaaminen sekä teosten kirjoittamisajan estetiikan tarkastelu. Hahmottelen kirjoittamisajan estetiikkaa kirjallisuuskritiikeistä nähdäkseni, minkälaisia vaatimuksia ja rajoituksia se asetti historiallisille romaaneille.
Tutkimuksen keskeisenä periaatteena on dialogisuus, mikä tarkoittaa, että teosanalyysit ja teoria (teoria tarkoittaen sekä historiallisen romaanin teoriaa että narratologiaa) pyritään jatkuvasti asettamaan rinnakkain ja saattamaan keskusteluun keskenään. Tutkimuksen sisältöä ja rakennetta eivät yksin määrää teosten tarjoamat tulkintamahdollisuudet eivätkä myöskään teoreettiset kysymyksen, vaan ohjaavana periaatteena on niiden välisten yhtymäkohtien löytyminen.
Tutkimus osoittaa, että Runeberg ja Topelius jo historiallisen romaanin alkuaikoina löysivät sellaisia kerronnallisia ratkaisuja sekä erilaisten periaatteiden yhdistelmiä, joita myöhemmät teoreetikot eivät ole ottaneet huomioon. Jotkin kirjallisuushistorialliset tendenssit, kuten muutokset tietoisuuden esittämisen tavoissa teosten kirjoittamisen aikaan, toteutuvat ainakin osassa tarkasteltavia teoksia. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että jotkin muodot, kuten vapaa epäsuora esitys, joita monet kirjallisuushistoriallisesti pitävät teosten kirjoittamisaikaan vielä melko uusina ja jopa poikkeuksellisina, olivat jo monipuolisessa käytössä suomalaisessa kirjallisuudessa.
Tutkittavat teokset käyttävät historiallista materiaalia monin eri tavoin, eivätkä nämä tavat tietenkään ole ainoat mahdolliset. Merkittävää on, että suhteessa historiallisuuteen ja eri aikatasoihin käsitellyt romaanit edustavat erilaisia näkemyksiä. Historia voi yhtä lailla olla sisäistekijän näkemyksen hallitsema, tiettyyn päätepisteeseen suuntautuva, ennalta määrätty kehityskulku kuin rinnakkaisina, verrannollisina ja ristiriitaisina olemisen tapoina näyttäytyvä tila. Menneisyyden suhde nykyisyyteen voi syntyä niin kertomuksellisen jatkumon kuin rinnastuksienkin kautta. Useat tutkimistani romaaneista reflektoivat historiankirjoittamisen kysymyksiä ja tuovat esiin myös historian uudelleen merkityksellistämisen mahdollisuuden. Siten ne kyseenalaistavat näkemyksen, jonka mukaan 1800-luvun historiallinen romaani pyrki häivyttämään historian esittämisen ongelmallisuuden sekä historian ja fiktion välisen suhteen kompleksisuuden.
Historiallisen romaanin erityisyys jota voisi lajin poetiikaksikin kutsua nousee tutkimuksessani esiin useissa esittämiseen ja kertomiseen liittyvissä tavoissa, joista narratologia on esittänyt oletuksia toki usein ristiriitaisia myös ei-historiallisen fiktion suhteen. Historiallinen romaani on erityinen esimerkiksi kerronnan järjestykseen liittyvien kysymysten suhteen. Historiallisen romaanin kohdalla näyttää myös siltä, etteivät referentiaalinen ja poeettinen välttämättä ole ristiriidassa keskenään: yhtä hyvin kuin referentiaalisuus voi olla teoksen sisäisen rakenteen luomaa, voi poeettisuus syntyä juuri suhteesta historiaan pohjatekstinä.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4985]