Amatöörit tutkimusten hämärillä poluilla. Henkilöt, miljöö ja intuitio 1940-luvun suomenkielisissä salapoliisiromaanisarjoissa
Laakkonen, Salla (2006)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Laakkonen, Salla
Tampere University Press
2006
Suomen kirjallisuus - Finnish Literature
Humanistinen tiedekunta - Faculty of Humanities
Väitöspäivä
2006-06-16Tiivistelmä
Kiinnostus 1940-luvun suomenkielistä salapoliisikirjallisuutta kohtaan on virinnyt viime vuosina, mutta vielä toistaiseksi se on säilynyt vähän tutkittuna kohteena. Vuosikymmenen uutuuksiin kuuluivat kotimaiset salapoliisiromaanisarjat. Aarne Haapakosken teokset arkkitehti Klaus Karman tutkimuksista olivat sota-ajan suosituinta kotimaista salapoliisituotantoa, ja rauhan vuosia hallitsivat Vilho Helasen romaanit varatuomari Kaarlo Raudan tapauksista. Kaarlo Erhon luoman sanomalehtimies Kalle Kannon selvittämät rikokset saavuttivat säästeliäämpää suosiota kuin lajin suomenkieliseen kaanoniin kuuluvat Karma- ja Rauta-romaanit. Kanto-sarjan teokset ilmestyivät vuosina 1943-1949.
Salapoliisikirjallisuus toistaa kaavoittuneita rakenteita ja sisältöjä. Lajin yksittäiset edustajat eroavat toisistaan vain näennäisesti pintatason elementtien eli motiivien osalta. Toimintapainotteinen juoni korostaa salapoliisin henkilöön ja toimintaan liittyviä motiiveja. Yleisesti ottaen kiintoisimpia ovat salapoliisin tutkimusten yhteydessä esiintyvät motiivit ja niiden variaatio. Teosten lopuissa selvitetyn tapauksen vaativuutta korostavat konventionaaliset tilannemotiivit jätetään usein värittämättä salapoliisin persoonaan liittyvin omaperäisin vivahtein.
Salapoliisi on teoksen keskipiste. Olennaisimpien sivuhenkilöiden piirteet suovat tilaisuuden esittää salapoliisin mieltymyksiä, mielipiteitä ja asenteita. Miljöön vaikutus tutkimuksiin rajoittuu lähinnä siihen, että salapoliisin toiminta pyrkii olemaan ympäristötekijöihin ja olosuhteisiin nähden ristiriidatonta.
Salapoliisien menetelmien lisääntynyt intuitiivisuus on pantu merkille jo kauan sitten, mutta tämän moninaisuudessaan hämärän kyvyn ilmenemismuodot odottavat edelleen tarkempia kartoituksia. Erhon, Haapakosken ja Helasen salapoliisit suvaitsevat intuitiivisuutta lähes varauksetta. Se ilmenee kuvittelukykynä, vaistoilevana aavistelemisena, ihmistuntemuksena ja oivalluskokemuksina. Vertailuaineistona käytetyissä Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoissa ja Agatha Christien Poirot-romaaneissa nämä kyvyt eivät useinkaan edusta intuitiota vaan menetelmällistä, ei-intuitiivista analyysiä. Intuitiivisilta vaikuttavien kykyjen intuitiivisuutta torjuva menetelmällisyys käy ilmi Holmesin ja Poirot n kommenteista, jotka osoittavat salapoliisin pyrkivän ohjailemaan menetelmiinsä kohdistuvia tulkintoja. Myös Kanto, Karma ja Rauta esittävät lajityypillisiä menetelmäselostuksia, mutta niissä ei käsitellä intuitiota. Heidän intuitiivisuutensa ilmenee vain toiminnassa, ja sen luonnetta sivutaan vain satunnaisissa maininnoissa.
Salapoliisikirjallisuus toistaa kaavoittuneita rakenteita ja sisältöjä. Lajin yksittäiset edustajat eroavat toisistaan vain näennäisesti pintatason elementtien eli motiivien osalta. Toimintapainotteinen juoni korostaa salapoliisin henkilöön ja toimintaan liittyviä motiiveja. Yleisesti ottaen kiintoisimpia ovat salapoliisin tutkimusten yhteydessä esiintyvät motiivit ja niiden variaatio. Teosten lopuissa selvitetyn tapauksen vaativuutta korostavat konventionaaliset tilannemotiivit jätetään usein värittämättä salapoliisin persoonaan liittyvin omaperäisin vivahtein.
Salapoliisi on teoksen keskipiste. Olennaisimpien sivuhenkilöiden piirteet suovat tilaisuuden esittää salapoliisin mieltymyksiä, mielipiteitä ja asenteita. Miljöön vaikutus tutkimuksiin rajoittuu lähinnä siihen, että salapoliisin toiminta pyrkii olemaan ympäristötekijöihin ja olosuhteisiin nähden ristiriidatonta.
Salapoliisien menetelmien lisääntynyt intuitiivisuus on pantu merkille jo kauan sitten, mutta tämän moninaisuudessaan hämärän kyvyn ilmenemismuodot odottavat edelleen tarkempia kartoituksia. Erhon, Haapakosken ja Helasen salapoliisit suvaitsevat intuitiivisuutta lähes varauksetta. Se ilmenee kuvittelukykynä, vaistoilevana aavistelemisena, ihmistuntemuksena ja oivalluskokemuksina. Vertailuaineistona käytetyissä Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinoissa ja Agatha Christien Poirot-romaaneissa nämä kyvyt eivät useinkaan edusta intuitiota vaan menetelmällistä, ei-intuitiivista analyysiä. Intuitiivisilta vaikuttavien kykyjen intuitiivisuutta torjuva menetelmällisyys käy ilmi Holmesin ja Poirot n kommenteista, jotka osoittavat salapoliisin pyrkivän ohjailemaan menetelmiinsä kohdistuvia tulkintoja. Myös Kanto, Karma ja Rauta esittävät lajityypillisiä menetelmäselostuksia, mutta niissä ei käsitellä intuitiota. Heidän intuitiivisuutensa ilmenee vain toiminnassa, ja sen luonnetta sivutaan vain satunnaisissa maininnoissa.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4850]