Woodrow Wilson's Use of History: The Malleable Past

Abstract

Tutkimus tarkastelee historian käyttöä argumentaatiokeinona poliittisessa retoriikassa. Tapausesimerkkinä on Yhdysvaltain entisen presidentin Woodrow Wilsonin puheet ensimmäisen maailmansodan (1914-1918)ajalta. Tutkimuksen lähdeaineistona ovat Wilsonin kirjoitukset ja puheet koko hänen julkisen uransa ajalta, 1880-luvun puolivälistä vuoteen 1919. Pitkä aikaperspektiivi tuo esiin muutoksen, joka Wilsonin historian käytössä tapahtui kun hän siirtyi yliopistomaailmasta politiikkaan.

Wilson muistetaan parhaiten ponnisteluistaan YK:n edeltäjän, Kansainliiton perustamiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Wilson halusi maalleen johtavan roolin maailmanrauhan turvaajana. Yhdysvaltain Senaatti ei kuitenkaan päässyt riittävään yksimielisyyteen Kansainliiton jäsenyydestä ja USA jättäytyi järjestön ulkopuolelle. Wilsonin ajatukset uudesta maailmanjärjestyksestä jäivät kuitenkin elämään ja ovat siitä lähtien ohjanneet USA:n ulkopolitiikkaa ja siitä käytävää keskustelua. Viimeisimmäksi George W. Bushin sotaa terrorismia vastaan on arvioitu "wilsonilaisuuden" perspektiivissä, jolla tarkoitetaan niitä perusteita, joilla USA "sekaantuu" muiden maiden asioihin oman alueensa ulkopuolella. Tutkimus osoittaa, että historialla ja historiankäsityksellä oli merkittävä rooli presidentti Wilsonin ulkopolitiikassa. Wilson katsoi maailmanhistorian kulkevan vääjäämättömästi parempaan suuntaan, kohti amerikkalaismallista vapautta ja demokratiaa. Yliopistoprofessorina 1890-luvun lopulla hän oli sitä mieltä, että USA:n oma demokratiakehitys oli vielä kesken eikä maa ollut valmis toimimaan esimerkkinä muille. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin presidentillisen retoriikan paineet saivat hänet kuitenkin unohtamaan tämän. Hän näki maansa historiallisena tehtävänä demokratian levittämisen luomalla maailmaan otolliset olosuhteet demokratian toteutumiselle. Tämä oikeutti, tai paremminkin velvoitti, USA:n osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan.

Yleisemmällä tasolla Wilsonin esimerkki osoittaa historian "helppokäyttöisyyden" poliittisessa argumentoinnissa ja tästä aiheutuvat monet mahdollisuudet ja vaarat. Wilsonin esimerkki todistaa, ettei akateemisella, analyyttisella historiatiedolla ole paljon käyttöä poliittisessa vakuuttelussa, jossa pitää esittää yksi asia, kuten tehty päätös, ainoana oikeana, jotta sille saataisiin yleinen hyväksyntä. Poliittisessa puheessa historiasta esitetään usein pelkistetty, kansallisiin myytteihin pohjautuva versio. Historia tarjoaa loputtoman "faktojen" kokoelman, josta puhuja voi valita omaa argumenttiaan tukevat "tosiasiat". Koska historiaa on loputtomasti kerrottavaksi, puhujaa ei kovin helposti syytetä siitä, että hän jättää jotakin kertomatta. Historia taipuu helposti myös yleistyksiin, mikä lisää sen houkuttelevuutta osana poliittista retoriikkaa.

Tutkimus nostaa esiin myös sen seikan, että suuren yleisön käsitystä historiasta muovaavat tänä päivänä yhä voimallisemmin muut kuin ammattihistorioitsijat - ennen kaikkea valtiojohtajat, poliitikot, Hollywood ja televisio. Historian ollessa helposti retorisiin tarkoitusperiin muovattava tietojen, uskomusten ja kertomusten vyyhti, on entistä tärkeämpää, että historiantutkijayhteisö on aktiivisesti mukana julkisessa keskustelussa ohjaamassa historiankäyttöä "oikeille" raiteille. Julkiseen keskusteluun osallistumalla historian ammattilaiset voivat huolehtia siitä, että historiatiedon monimuotoisuus huomioidaan poliittisia päätöksiä tehtäessä ja niitä perusteltaessa.

The dissertation analyzes the ways history can be used for argumentation in political rhetoric. It is a case study of Woodrow Wilson, the 28th president of the United States, who is best remembered for his efforts to secure world peace by establishing the League of Nations after the First World War.

The study covers Wilson's public career beginning from the last two decades of the 19th century when he was a university professor and a respected writer and speaker on history, to the first decades of the 20th century when he entered daily politics first as a governor of New Jersey and then as the President of the country. The long perspective allows the analysis of changes in the ways Wilson wrote and spoke about history. The study demonstrates the importance of history both to Wilson throughout his career and to understanding the way Wilson thought.

In recent years, interest in Wilsonianism has been revived by President George W. Bush's foreign policy, especially after his declaration of a "war on terrorism," inspiring comparisons between the policies of the two presidents. The present study is not about comparing the two presidents, but shows, instead, that Wilson, in viewing world history as the fulfillment of the American experiment, effectively encouraged globalization American-style. Wilson explained American belligerency and justified U.S. membership in the League of Nations as natural and necessary stages in American history in order to fulfill the nation's historical mission and to "end" history. Wilsonianism was solidly based in "progressive history," a belief that a general "current in history" is running towards a better future - "better" defined in American terms.

On more general level, the study demonstrates the malleability of the past and Wilson's skill in manipulating history to support his policies. Another lesson is that politicians have different agendas than professional historians. There is no room for scholarly disputes in political uses of history. As Wilson moved away from his scholarly interest in history he not only reinterpreted earlier events and personalities to suit policy needs, but substituted increasingly vague abstractions for concrete facts.

In all, Wilson's speeches should remind historians that public figures, not to mention Hollywood and TV, play as important if not more important role than professionals in shaping the public's perception of the past. Professional historians know (or should know) better than anyone how fragile and malleable - and hence complex - historical knowledge is. They should therefore see to it that this complexity is taken into consideration when statements about the past are used to justify political decisions.