Virallinen kääntäjä paljon vartijana - Ammattitoiminnan ja auktorisointimenettelyn yhteensovittamisen haaste

Abstract

Väitöskirja käsittelee kääntämisen aluetta, joka eroaa omaksi erikoisalakseen oikeudellisen luonteensa vuoksi. Yleisesti käännöstoimintaa saa harjoittaa vapaasti, mutta virallinen kääntäminen on lakisääteisesti luvanvaraista. Se on rinnastettavissa muuhun viranomaistoimintaan, johon liittyy erityinen julkinen luotettavuus. Yhteiskunnassa julkinen luotettavuus perustuu ammattitaidon testaamiseen ja toiminnan viranomaisvalvontaan. Tutkimuksen keskeinen väite on, että Suomen tutkinto ei toteutustavaltaan kykene tutkimaan virallisen kääntäjän ammattitaitoa eikä toiminnan viranomaisvalvonta ole riittävä. Näin tutkimus painottuu suomalaisen virallisten kääntäjien auktorisointijärjestelmän tavoitteisiin, toteutukseen ja kehittämistarpeisiin. Virallisen kääntäjän tutkinnon uudelleen arvioinnin tarve on syntynyt yhtäältä siitä, että käännösteorioissa on tapahtunut suunnanmuutos vastaavuusteorioista funktionaalisiin ja toiminnallisiin teorioihin ja toisaalta siitä, että Euroopan unionin asiakirjaliikenteen kasvu on johtanut jäsenvaltioiden auktorisointijärjestelmien harmonisointihankkeisiin käännösten luotettavuuden lisäämiseksi. Tutkimuksen toinen väite onkin, että Suomen virallisten kääntäjien auktorisointijärjestelmä eroaa liiaksi muiden EU-valtioiden vastaavista järjestelmistä ollakseen tarkoituksenmukainen unionin sisäisen asiakirjaliikenteen kannalta.

Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoa virallisesta kääntämisestä oikeudellisena asiantuntijatoimintana, joten tutkimuksen voidaan katsoa sijoittuvan käännöstutkimuksen sosiologiseen haaraan. Käytän tutkimusongelman käsittelyyn erilaisia aineistoja ja menetelmiä: kirjallisiin lähteisiin perustuvaa kuvausta virallisesta kääntämisestä, virallista kääntäjää koskevien säädösten kartoittamista ja tutkimista, lomakekyselyä virallisille kääntäjille ja tulosten kvantitatiivista analyysiä, virallisen kääntämisen ja yleisen ammattimaisen kääntämisen prosessien kuvausta ja näiden vertailua sekä kolmen EU-valtion, Suomen, Ruotsin ja Saksan liittotasavallan, virallista kääntämistä koskevien säädösten, auktorisointijärjestelmien ja niihin sisältyvien kokeiden kuvausta, analyysiä ja vertailua. Kaikkia aineistoja on tarkasteltu toiminnan näkökulmasta, ts. miten aineistoissa esittäytyvät käännöksen laadun ja luotettavuuden takaamiseen tähtäävät prosessit. Viralliselle käännökselle taataan laatu lakisääteisesti, joten takuun täytyy olla perusteltavissa. Tärkein laadunvarmistajan rooli on auktorisointijärjestelmillä. Eri aineistot - säädökset, määräykset ja ohjeet, auktorisointijärjestelmien ja niihin sisältyvien kokeiden vertailut, virallisten kääntäjien vastaukset kyselyyn - antoivat keskenään hyvin korreloivaa tietoa siitä mitä virallisen kääntämisen pitäisi olla ja miten tavoite jää esim. Suomessa vielä saavuttamatta. Kyselytutkimus tuotti myös palautetta virallisen kääntäjän tutkinnolle ja erityisesti sen koejärjestelyille. Tieto- ja viestintäteknologia on muuttanut radikaalisti kääntäjän työtä, minkä seikan huomiotta jättäminen tällä hetkellä kääntäjän ammattitaitoa testattaessa ja kokeen suoritusympäristöjä määrättäessä ei anna kokelaalle mahdollisuutta ammattitaidon näyttöön eikä tarkastajille sen arviointiin. Kaiken kaikkiaan lainsäätäjällä ja tutkinnon toteuttajalla näyttäisi olevan täysin ammattikäytännöstä etääntynyt käsitys kääntämisestä yleensä ja virallisesta kääntämisestä erityisesti. Kolmen järjestelmän vertailu osoitti, että Suomen tutkinto on sisällöllisesti ja laadullisesti täydellisesti yhteismitaton Ruotsin ja erityisesti Saksan tutkinnon kanssa, valvonnan ja tutkinnon hallinnoinnin erot ovat suuret.

Johtopäätös on, että Suomen kääntäjien auktorisointijärjestelmä kaipaa perinpohjaista ajantasaistamista, jossa huolehditaan myös siitä, että periaatteet, joilla virallisen kääntäjän oikeudet saa, joilla niitä valvotaan ja joilla ne peruutetaan ovat vertailukelpoisia muiden EU-valtioiden periaatteiden kanssa. Tutkimuksessa esille tulleita ongelmia tuskin voidaan poistaa ilman vallitsevien linjauksien purkamista. Kiistatonta on, että kääntäjien auktorisoiminen on välttämätöntä. Siihen velvoittaa lainsäädäntö, joka on kehittynyt yhteiskunnan tarpeista. Kiistatonta on edelleen, että auktorisoinnin ehtona ei voi olla esim. alan koreakoulututkinto, vaan tarvitaan lisäksi joustavampi, muuttuviin kieli- ja viestintätarpeisiin herkemmin reagoiva vaihtoehto. Lopuksi esitän toimenpiteitä, joiden uskoisin ratkaisevan suuren joukon auktorisointijärjestelmän ongelmia ja sitä kautta vaikuttavan eheyttävästi myös virallisen kääntäjän tehtäviin. Virallisen kääntäjän ja viranomaisen yhteistyön edistämiseksi olen tutkimuksen yhteydessä laatinut myös laillisesti pätevän käännöksen laatimisohjeet, jotka ovat väitöskirjan liitteenä.

The Licensed Translator Safeguarding the Public Interest ­ The Challenge of Reconciling Professional Practice and Method of Authorisation

The production of official translation is controlled by legal authorisation and can be equated with other official action, to which a special public reliability is attached. Public reliability is based on the testing of professional skill and supervision of the activity by officialdom. One claim of the study is that the implementation of the examination in Finland is incapable of scrutinising either of them. A review emanates from a change in translation theory from correspondence to functional and action theories and from the growth in the movement of documents causing EU Member States to embark on authorisation harmonisation programmes in order to improve the reliability of translations. Another claim is that the Finnish system differs too much from corresponding systems within the Union.

Study of official translation falls into the sociological realm of translatology research. The method is triangulation. I use description of official translation, scrutiny of the legal provisions, a questionnaire to licensed translators and comparison of different translation processes. It was manifest in the data that general competence is not distinguished from special competence and the juridical dimensions are ignored. Information and communication technology has occasioned radical changes in the translator s work, a fact which, when ignored in the testing enviroment, does not allow the candidate to demonstrate professional skill nor the examiner to evaluate it. The legislators and implementors seem to have a conception of professional practice which is far from the conception of translation and from official translation in particular. I moreover draw on the legal provisions of Finland, Sweden and Germany, their systems of authorisation and a comparison of the examinations they include. The conclusion is that the Finnish system needs a thorough updating and it should be ensured that the principles according to which the rights are granted, monitored and revoked are comparable to the principles of other Member States.