Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt
Keskinen, Suvi (2005)
Keskinen, Suvi
Tampere University Press
2005
Sosiaalityö - Social Work
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2005-06-07
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-6281-5
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-6281-5
Tiivistelmä
Miesten naisiin kohdistama parisuhdeväkivalta on osa auttajatahojen työtä. Tutkimus tarkastelee perheammattilaisten väkivaltatyötä ja sen yhteiskunnallista kontekstia. Millaisia käsityksiä väkivallasta, parisuhteesta ja vanhemmuudesta perheammattilaiset tuottavat arkisessa työssään? Miten sukupuolen ja vallan asetelmat tällöin rakentuvat? Millaisia uudelleenajattelun mahdollisuuksia paikallisiin käytäntöihin sisältyy? Tutkimus on toteutettu kahdessa perheneuvolassa ja yhdessä yksityisessä perheterapiayksikössä. Aineisto on kerätty havainnoimalla ja nauhoittamalla asiakastilanteita ja viranomaistapaamisia sekä haastattelemalla työntekijöitä.
Tutkitut käytännöt erosivat toisistaan väkivallan näkyvyyden osalta. Käytännöissä, joissa väkivaltaa tulkittiin vallankäyttönä, väkivalta näyttäytyi selvärajaisena ja tunnistettavana ilmiönä. Työntekijät ottivat kantaa väkivallankäyttöä vastaan ja toivat esiin siihen liittyvää vastuuta ja seurauksia. Sen sijaan käytännöissä, joissa väkivaltaa kuvattiin oireena jostakin muusta ongelmasta, huomio kiinnitettiin yleisiin parisuhde- ja perheongelmiin väkivallan hävitessä keskustelusta. Tällainen työskentely oli varsin riskialtista, eikä väkivallan laajuutta ja vakavuutta selvitetty tapaamisissa. Myös perheneuvoloiden työkentän laajuus vaikutti siihen, että väkivalta hävisi vähitellen keskustelusta huomion siirtyessä esimerkiksi lasten ongelmiin ja kasvatuskysymyksiin.
Perheammattilaisten väkivaltatyöstä valtaosa tapahtui väkivaltaa kokeneiden naisten ja lasten kanssa eron jälkeisenä aikana, mitä ei ole riittävästi huomioitu yleisissä väkivaltatyön ohjeissa. Runsaasti ongelmia aiheuttivat lasten huolto- ja tapaamisjärjestelyt, joiden yhteydessä monet miehet jatkoivat vallankäyttöä ja joihin sisältyi väkivallan uhkaa. Vaikka työntekijät toivat esiin näitä vaikeuksia, osa heistä asetti myös runsaasti toiveita ja odotuksia väkivaltaa käyttäneiden miesten isyyteen. Käsitys isän tärkeydestä lapsen kehityksen kannalta oli niin vahva, että isän konkreettiset väkivallanteot ja puutteellinen huolenpito lapsesta jäivät joissain tilanteissa sivuseikoiksi.
Toinen ongelmallinen kohta työskentelyssä liittyi parisuhdepuheeseen, jossa kompromissien teko, joustaminen ja sopeutuminen asetettiin perheneuvolassa käyvän naisen tehtäväksi. Tällöin sivuutettiin vallan epätasapaino parisuhteessa ja vastuutettiin naisia kiinnittämällä huomio heidän toimintatapoihinsa, eikä miesten väkivaltaan. Tällaista puhetta käytettiin yleensä tilanteissa, joissa parisuhde edelleen jatkui ja väkivaltatapahtumia seurasi rauhallisempi vaihe.
Toisaalta perheammattilaiset olivat kehitelleet käytäntöjä, joissa väkivaltaan ja sen seurauksiin puututtiin moniulotteisemmin kuin mitä väkivaltatyötä koskevissa yleisissä ohjeissa on esitetty. Osa työntekijöistä otti väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa aktiivisesti esille väkivallankäytön vaikutuksen lapsiin ja liitti väkivallan suoraan isyyteen. Myös väkivaltaa kokeneiden naisten sidoksia, läheisyyden toiveita ja säälin tunteita käsiteltiin tavoilla, joiden pohjalta käytäntöjä voisi kehittää laajemminkin.
Tutkimuksessa luodaan uutta tulkintaa suomalaisesta julkisesta väkivaltakeskustelusta pohtimalla valtiofeministisen toimintalinjan seurauksia naisiin kohdistuva väkivalta keskustelulle. Tämän toimintatavan seurauksena feministiseen väkivaltakäsitykseen on kietoutunut runsaasti sukupuolineutraalia hallinnollista ja ammatillista puhetta. Lisäksi teoksessa kehitellään teoreettisesti erojen näkökulmaa sukupuolistuneen ja seksualisoituneen väkivallan tutkimukseen.
Tutkitut käytännöt erosivat toisistaan väkivallan näkyvyyden osalta. Käytännöissä, joissa väkivaltaa tulkittiin vallankäyttönä, väkivalta näyttäytyi selvärajaisena ja tunnistettavana ilmiönä. Työntekijät ottivat kantaa väkivallankäyttöä vastaan ja toivat esiin siihen liittyvää vastuuta ja seurauksia. Sen sijaan käytännöissä, joissa väkivaltaa kuvattiin oireena jostakin muusta ongelmasta, huomio kiinnitettiin yleisiin parisuhde- ja perheongelmiin väkivallan hävitessä keskustelusta. Tällainen työskentely oli varsin riskialtista, eikä väkivallan laajuutta ja vakavuutta selvitetty tapaamisissa. Myös perheneuvoloiden työkentän laajuus vaikutti siihen, että väkivalta hävisi vähitellen keskustelusta huomion siirtyessä esimerkiksi lasten ongelmiin ja kasvatuskysymyksiin.
Perheammattilaisten väkivaltatyöstä valtaosa tapahtui väkivaltaa kokeneiden naisten ja lasten kanssa eron jälkeisenä aikana, mitä ei ole riittävästi huomioitu yleisissä väkivaltatyön ohjeissa. Runsaasti ongelmia aiheuttivat lasten huolto- ja tapaamisjärjestelyt, joiden yhteydessä monet miehet jatkoivat vallankäyttöä ja joihin sisältyi väkivallan uhkaa. Vaikka työntekijät toivat esiin näitä vaikeuksia, osa heistä asetti myös runsaasti toiveita ja odotuksia väkivaltaa käyttäneiden miesten isyyteen. Käsitys isän tärkeydestä lapsen kehityksen kannalta oli niin vahva, että isän konkreettiset väkivallanteot ja puutteellinen huolenpito lapsesta jäivät joissain tilanteissa sivuseikoiksi.
Toinen ongelmallinen kohta työskentelyssä liittyi parisuhdepuheeseen, jossa kompromissien teko, joustaminen ja sopeutuminen asetettiin perheneuvolassa käyvän naisen tehtäväksi. Tällöin sivuutettiin vallan epätasapaino parisuhteessa ja vastuutettiin naisia kiinnittämällä huomio heidän toimintatapoihinsa, eikä miesten väkivaltaan. Tällaista puhetta käytettiin yleensä tilanteissa, joissa parisuhde edelleen jatkui ja väkivaltatapahtumia seurasi rauhallisempi vaihe.
Toisaalta perheammattilaiset olivat kehitelleet käytäntöjä, joissa väkivaltaan ja sen seurauksiin puututtiin moniulotteisemmin kuin mitä väkivaltatyötä koskevissa yleisissä ohjeissa on esitetty. Osa työntekijöistä otti väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa aktiivisesti esille väkivallankäytön vaikutuksen lapsiin ja liitti väkivallan suoraan isyyteen. Myös väkivaltaa kokeneiden naisten sidoksia, läheisyyden toiveita ja säälin tunteita käsiteltiin tavoilla, joiden pohjalta käytäntöjä voisi kehittää laajemminkin.
Tutkimuksessa luodaan uutta tulkintaa suomalaisesta julkisesta väkivaltakeskustelusta pohtimalla valtiofeministisen toimintalinjan seurauksia naisiin kohdistuva väkivalta keskustelulle. Tämän toimintatavan seurauksena feministiseen väkivaltakäsitykseen on kietoutunut runsaasti sukupuolineutraalia hallinnollista ja ammatillista puhetta. Lisäksi teoksessa kehitellään teoreettisesti erojen näkökulmaa sukupuolistuneen ja seksualisoituneen väkivallan tutkimukseen.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4943]