Kurittajia ja puukkosankareita. Väkivalta ja sen kontrollointi Kannaksen rajaseudulla 1885-1917

Abstract

Karjalankannas Suomen väkivaltaisimpia alueita

Aiemmin rauhallisesta Karjalankannaksen rajaseudusta tuli 1900-luvun vaihteessa yksi Suomen väkivaltaisimpia alueita ja pahimmilta osiltaan myös kontrolloiduimpia. Tutkimus käsittelee tätä väkivaltaa ja sen kontrollia Äyräpään kihlakunnassa vuosina 1885­1917. Se etsii väkivallan osallisten ja todistajien muodostamia ja jakamia väkivallan merkityksiä kytkien ne yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä. Tutkimus yhdistää tilastollisia ja laadullisia menetelmiä päälähdeaineistonaan alioikeuksien pöytäkirjojen väkivaltajutut. Kun historiallinen väkivaltatutkimus on Suomessa aiemmin tarkastellut lähes yksinomaan henkirikoksia, tässä työssä on otettu huomioon myös lievä väkivalta. Tämä mahdollistaa tähänastista vivahteikkaamman kuvan luomisen väkivallan kulttuurisista lähtökohdista. Lievä väkivalta yleistyi alueella 1890-luvulla, vakava vuonna 1905. Määrän vaihtelut seurasivat Terijoen erityisen väkivaltaisen huvilaseudun vilkastuvan talouselämän suhdanteita. Väkivalta oli valtaosaltaan nuorten ja nuorehkojen miesten aikaansaannosta. Osallisten sosiaalinen jakauma noudatti yleensä koko väestön koostumusta. Vuosittain väkivalta keskittyi huvilasesonkiin, syksyn tanssikauteen ja vuotuisjuhliin. Väkivallasta tapahtui yksityisessä piirissä noin puolet, kylän ja suvun yhteisöllisessä tilassa kymmenesosa, julkisessa tilassa n. 40 %. Huvila-alueella väkivalta keskittyi julkiseen tilaan.

Kotien ja juhlien väkivalta kontrollin ulottumattomissa

Yksityinen väkivalta sijoittui koteihin, pihapiiriin ja tilojen maille. Isännän perheelleen ja palkollisille pitämä kuri oli räikeimpiä tapauksia lukuun ottamatta hyväksyttyä. Vieraiden kotirauhan loukkauksiin isäntä vastasi pakkotilanteessa väkivalloin. Perheen miesten välisiä konflikteja syntyi etenkin tilanhoidosta ja perimyksestä. Maiden valvominen oli vaikeaa, minkä takia isäntien asenne rajojen ylittäjiä kohtaan oli aggressiivinen. Yksityiseen tilaan sijoittui suurin osa raiskauksista, ja uhreiksi joutuivat useimmin piiat, vuokralaiset tai elätit. Yhteisöllisen väkivallan keskeinen vaikutin oli miehinen kunnia. Häät olivat yhteisöllisistä juhlista väkivaltaisimpia. Isännät alkoivat ajan mittaan karsastaa vieraiden leveilevää käytöstä, mikä johti häätappelujen kovenemiseen. Nuorten miesten ryhmät esiintyivät väkivaltaisesti myös juhlapäivinä, ja aiemmin hyväksytty yöjuoksu rappeutui paheksutuksi häiriköinniksi. Samoin suhtautuminen nurkkatansseihin muuttui kielteiseksi vuosisadan vaihteessa niiden sisäisen kontrollin lamauduttua juopumukseen ja väkivallan ihannointiin. Rituaaliset kylätappelut olivat Kannaksella yleisiä. Vuosisadan vaihteessa kylätappeluiden hyväksyntä väheni samalla tavoin kuin muidenkin maalaisnuorison huvien. Kirkon ja paikallishallinnon kontrollipyrkimysten tukena Kannaksella oli kuvernöörin asettama kylähallinto, jolla oli vaatimattomat järjestysvaltuudet. Sen merkitys jäi vähäiseksi. Vuosisadan vaihteesta kunnat ja niitä yllyttäneet kansalaisjärjestöt vastasivat rauhattomuuteen asettamalla tehottomia rajoituksia juoppoudelle ja muulle huonotapaisuudelle.

Katutappelut poliisin koetinkivenä

Julkinen väkivalta keskittyi huvila-alueelle ja poikkesi maaseudun tappeluista poliisivalvonnan vuoksi. Katutappelut kuuluivat useimmiten työmiesten humalaisiin kapakkakierroksiin. Maalaiskylien julkinen tila laajeni yhteisöllisyyden kanavoituessa yhdistysten iltamiin, joissa tappeluita syntyi eri kylien nuorten välille. Julkinen väkivalta perustui miesten aggressiiviseen ennakkoasenteeseen, ja konfliktitilanne eteni haasteeksi tulkitusta ärsykkeestä vihamielisen vuorovaikutuksen ja toverien yllytyksen kautta laukaisevaan iskuun. Suunnitellut hyökkäykset varsinkin venäläisiä vastaan tulivat tavallisiksi 1910-luvulla. Kesäasutuksen kasvaessa huvila-alueen nimismiespiirien miesvahvuudet ylsivät suhteessa pääkaupungin tasolle. Poliisikontrolli voimistui samaa tahtia kuin väkivalta ja jäi siis tehottomaksi. Poliisimiehistön tasoa ja arvostusta heikensi suuri vaihtuvuus, huono palkkaus ja varustuksen puutteellisuus, ja konstaapelit saivat tasapainoilla kohteliaisuuden ja pakkokeinojen välillä. Väestö pyrki pitämään poliisin kiistojensa ulkopuolella, mutta selvän kielteisesti siihen suhtauduttiin vain itsehallintoa tavoittelevassa, salakapakoistaan tunnetussa Raivolan venäläiskylässä. Väkivalta poliisia kohtaan oli tavallisesti vastarintaa takavarikon, ratsian tai pidätyksen yhteydessä. Pidätyksissä vastarintaa helpotti se, että poliisi useimmiten oli yksin, ja pidätetyn toverit pyrkivät usein vapauttamaan toverinsa. Eri tasojen väkivaltaa yhdisti pyrkimys tilan hallintaan. Isäntävallassa tilan kontrolli oli perimmäinen päämäärä. Yhteisöllisen väkivallan kontrolli suuntautui tappeluryhmiä vastaan niiden alettua riehunnallaan alistaa yhteisöllistä tilaa. Poliisin järjestystehtävän keskeinen osa oli juuri julkisten paikkojen ottaminen virkavallan haltuun. Väkivallan merkitys sosiaalisen aseman määrittäjänä riippui ympäristöstä. Ryhmän sisäisessä hierarkiassa väkivalta oli varma keino menestyä, mutta kyläyhteisössä suhtautuminen väkivaltaan oli ristiriitaista, ja yleistä mielipidettä käänsi sitä vastaan kristillis-siveellinen ja kansallinen mielipiteenmuokkaus. Väkivallan merkityksiä muutti voimakkaimmin yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutuksen kasvu. Kun kristillis-siveellisen näkemyksen mukaan rahvaan riehunta oli sen sivistystason mukaista, kansanvalistajat pitivät väkivallantekijöitä yksilöllisesti vastuussa kansalaisuuden ihanteelle.

Disciplinarians and knife heroes. Violence and its control in the Karelian Isthmus border, 1885-1917

The subject of this study is violence and its control in the Äyräpää jurisdictional district on the Karelian Isthmus, 1885-1917. The purpose is to explore the meanings of violence created and shared by those involved in violence and its witnesses, and to place them in their cultural, social and situational contexts. The general survey was done using quantitative methods, and the analysis of the situations of violence using qualitative methods. The main sources are the regional court records of the cases involving acts of violence. As a basis for analysing the meanings of violence, the study examines the structural changes in society and economy in the area as well as the quantity of violence and its perpetrators, victims and situational factors. The land reform on the Karelian Isthmus, the spread of the Russian summer villa settlements across the border, and the forestry economy activated the economic life of the area. The economic development and violence fluctuated simultaneously. There was a rise in minor violence to the highest Finnish level in the 1890's, and in major violence in the year 1905. Violence decreased sharply after the outbreak of the First World War. The most violent region was the coastal summer villa settlement area of Kivennapa. 95 % of violence was committed by men, while 86 % of victims were male. The age range of the perpetrators was quite wide, from 18 to over 30 years. The victims were usually somewhat younger. The perpetrators' average age fell slitghtly during the period. Their social standings usually followed that of population as a whole, but in Kivennapa the working class was overrepresented because of the violent summer villa settlements. Over the year, the violence peaked during the holiday season, the dancing season in autumn, and the church feasts. Regarding the social space, about half of the violence took place in the private sphere, a tenth in the communal sphere of village and kin and about 40 % in the public sphere. In Kivennapa a major part of the violence was public. The role of alcohol was greatest at feasts and in public places. Private violence occurred in homes, courtyards and private premises. It was accepted for the master of the house to maintain violent discipline towards his wife, children and servants. Intervention in unreasonable punishments was rare, and especially the mentally ill and foster children were treated roughly. Regarding invasions of privacy, the master of the house responded violently when it was unavoidable. Strangers experienced harsher treatment with the acceptance of the community. Within the family, conflicts arose between equal men, usually about the management of the farm or matters of inheritance. With the change of the master came leadership disputes, and impulsive violence might accompany the division of the farm. The guarding of the farm was difficult, which caused the farmers to behave aggressively towards trespassers. Most rapes took place in the private sphere, and the victims were usually maids, tenants or lodgers.

The central motive for community violence was aggression on grounds of honour. Weddings were the most violent of the communal gatherings because of drunkenness, honour-challenging gift ritual and antagonism between contracting families. The aggressive behaviour of the friends of the bridegroom was a part of the marriage ritual, but during the period observed this came to be disapproved of, which resulted in more severe wedding fights. A similar change of role was experienced by interlopers, with the same results. Groups of young men also behaved violently at feasts, which offered an opportunity to settle old grudges. Night prowling, previously accepted as a part of the marriage ritual, degenerated into unruly invasions of farmyards. Similarly, the attitude towards youth dances became negative. Ritualistic village fights were common on the Karelian Isthmus. The fight started with a challenge and a war of words, leading to an attack at an agreed sign, and it was brought to an end when the opponent was routed from the battlefield. At the turn of the century village fights became despised, like the other rural youth amusements.

The church and the local administration tried to control violence as a feature in the immoral popular customs, mostly by restricting the communal pastimes. The village councils, established by the governor, shifted the responsibility for order to the inhabitants. They could make decrees, help the authorities in maintaining order, observe the customs of youth and mediate disputes. However, they could not achieve much significance. From the turn of the 20th century the local control, on the initiative of civic associations, tried to respond to the growing unrest by concentrating on marginal groups. The governors also issued decrees on order, especially for the summer villa settlement region. The most direct measure against violence was the 1911 ban on carrying knives in public, after the role of knives used in burgeoning homicides and other violence had been brought to public attention.

Public violence was concentrated in the summer villa district. It differed from rural violence through the presence of the official control. Violence flared up easily because of the free-time drinking of workers. Speakeasies were likely places for fights because of spirits, hard drinking and dense crowds. The group of workers drifting from joint to joint resembled the rural night prowling group with its defiance of jointkeepers and the police. In rural villages the public space was extended when the communal pastimes were channeled to the social evenings of the civic associations, where fights broke out between youngsters from different villages. Public violence was based on the aggressive attitudes of the violent subcultures, and the violent situation persisted from the negatively interpreted signal via increasingly hostile interaction and the incitement of peers, to the decisive strike. Premeditated attacks became commonplace in the 1910's, and the only provocation needed was the symbolic status of the victim. Violence was understood as protecting the community, especially against the Russians.

The relative strength of the jurisdictional districts of Raivola and Terijoki, the summer villa region, reached the level of the biggest towns in Finland. The police control was strengthened as the violence increased, and thus seems to have been inefficient. The explanations for the sudden decline in violence after the outbreak of the war lie in the restrictive alcohol policy and the strict wartime regulations in the area. The police chiefs maintained an authorative image and used force personally, but the constables had to balance between courtesy and sanctions. The police used violence with restraint on patrol, but turned to it when it was safe. People tried to keep the police out of their disputes, but, in the most difficult situations, police assistance was expected and collaboration offered. In the Russian village of Raivola the police chief became involved in a conflict with the self-government of the village, which he suspected of condoning its widespread liquor trade. The police experienced violence usually on occasions where there was resistance against confiscations, raids or arrests, in which the opponent's obduracy was often increased by the fact that the police officer was alone, and his associates were willing to free him. The violence in the different social spheres shared the aim to control the space, which was the stronger the closer violence and control were connected. In disciplining the farmhouse, the purpose of the master's violence was control. The control of the community violence was targeted at the fighting groups when they started to encroach on the communal space. The central part of the official keeping of the peace was the securing of the public places under police control. The importance of violence in determining the social status depended on the milieu. In the internal hierarchy of a subculture, group violence was a sure way to succeed, but in the village community attitudes differed, and public opinion was turned against it by religious and national propaganda. In the police controlled communities, violence was even more obviously of a marginalising quality. The meanings of violence were changed most strongly as the importance of the institutions of society grew. While the Christian moralists saw the unruliness of the common people as a self-evident part of their level of cultivation, in the public educators' view the perpetrators of violence were individually obliged to the ideal of citizenship.