'Pishu sebja..' Avtodokumental'nye zhenskie teksty v russkoj literature pervoj poloviny XIX veka

Abstract

Tutkimukseni materiaali koostuu naisten kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista, jotka on kirjoitettu Venäjällä 1800-luvun alkupuoliskolla. Yhteisenä nimityksenä näille teksteille käytän työssäni termiä naisten autodokumentaariset genret (naisten autodokumentit). Valitut tekstit analysoidaan tradition kontekstissa ­ 1700-luvun naisten autodokumentaarisen proosan ja 1820-1840-lukujen kirjallisen prosessin taustaa vasten.

Analyysin kohteena työn kolmessa pääluvussa on viisi naisten kirjoittamaa päiväkirjaa, neljä autobiografista muistelmateosta ja suuri määrä Natalia Herzenin kirjeitä eri vastaanottajille (vuosina 1853-1852).

Kyseiset tekstit eivät vielä koskaan ole olleet tieteellisen tutkimuksen kohteina ennen kaikkea siksi, että ne viime aikoihin asti ovat jääneet venäläisen ja länsimaisen kirjallisuustieteellisen tradition "näkyvyysalueen" rajojen ulkopuolelle.

Vaikka tärkeimpänä tutkimuskohteena väitöskirjassani on kirjailijan identiteetin sukupuoliaspektin tutkiminen, on minulle metodologisesti tärkeä se käsitys, että "naisellinen subjekti" muotoutuu monien tekijöiden leikkauskohdassa; että sukupuoleen ja sen representaatiotapoihin tekstissä vaikuttavat olennaisesti kansallinen, sosiaalinen, kulttuurinen, uskonnollinen tekijä.

Tutkimuksen materiaali ja päämäärät määrittelivät metodologian valinnan. Suurin osa käyttämistäni teorioista kuuluu amerikkalaisen ja eurooppalaisen feministisen kritiikin alueelle ja erityisesti siihen osaan, jolla on ollut kohteenaan naisten autobiografiat (Bella Brodzkin & Celeste Schenkin, Susan Friedmanin, Mary Masonin, Nancy K. Millerin, Sidonie Smithin, Domna C. Stantonin, Julia Watsonin jne työt).

Länsimaisten metodien käyttämisessä venäläiseen materiaaliin on käsittääkseni kuitenkin myös omat "vaaransa" tai ainakin ongelmansa. Kiinnitänkin työssäni huomiota siihen, eivätkö täysin toisenlaista materiaalia tutkittaessa muotoillut teoreettiset konseptit pakota näkemään vain sen, mihin ne reagoivat, jättäen muun "hämärälle" alueelle. Eikö tällä tavalla jää näkemättä juuri erityinen (tässä tapauksessa erityisesti venäläinen), jota ei kuvata jo olemassa olevilla termeillä. Välttääkseni mainittua "diskurssista pakkoa" olen pyrkinyt tutkimuksessani mahdollisuuksien mukaan yhdistämään länsimaisen ja venäläisen tutkimusparadigman, nojaten analyysissäni joihinkin venäläisen formalismin ja strukturalismin konseptioihin, M. Bahtinin teorioihin, niin kutsutun "historiallis-typologisen tarkastelutavan" periaatteisiin.

Analyysini tuotti johtopäätöksiä jotka mahdollistavat joidenkin vakiintuneiden tieteellisten käsitysten uudelleentarkastelun (tai problematisoinnin). Jos työni johtopäätöksiä tarkastelee autodokumentaaristen lajityyppien historian näkökannalta, on mahdollista todeta, että lajien väliset rajat ovat äärimmäisen suhteellisia. Käytännöllisesti katsoen kaikki tutkimani tekstit edustavat hybridejä lajien suhteen. Niissä yhdistyvät monimutkaisella tavalla päiväkirjamainen, autobiografinen, muistelma- ja kirjemuotoinen diskurssi. Lisäksi kirjemuotoisuus on tavattoman korostunut, sillä tutkimani periodin naisten autodokumentaaristen tekstien olennainen piirre tutkimukseni mukaan on se, että ne on osoitettu jollekulle, että niissä on läsnä implisiittinen (ja joskus myös eksplisiittisesti ilmaistu) vastaanottaja, joka useimmiten ottaa itselleen patriarkaalisen sensorin tehtävän.

Päiväkirjat, autobiografiat, muistelmat, tunnustukset ­ genret jotka määritelmänsä mukaan tuntuisivat olevan monologisia, osoittautuvatkin itse asiassa polyfonisiksi ­ paikaksi jossa jatkuvasti käydään dialogia naisen äänen ja "vieraan sanan" välillä.

Näyttäisi siltä, että yllä sanotun perusteella on mahdollista kyseenalaistaa Barbara Heldtin arvovaltaiseksi noussut mielipide, jonka mukaan 1800-luvun venäläisessä traditiossa autobiografia (ja lyriikka) tarjosi erityisesti naisille mahdollisuuden ilmaista itseään kirjoittamalla. Autobiografiassa toisin kuin dominoivassa kirjallisessa traditiossa (proosassa) nainen oli vapaa pakosta sopeutua patriarkaalisiin normeihin. Tutkimukseni osoittaa, että autodokumentaariset genret sijaitsivat diskurssisen pakon alueella vähintäin yhtä paljon kuin proosafiktio ja olivat riippuvaisia olemassa olevista kirjallisista ja sosiokulttuurisista konventioista.

Yhtenä tutkimukseni olennaisimmista tuloksista voidaan pitää analyysiä tarkastelemalleni ajalle tyypillisistä keinoista luoda kirjailijan (sukupuolinen) identiteetti venäläisten naisten autodokumentaarisissa teksteissä. Tuloksia voi käyttää materiaalina myöhempään vertailevaan analyysiin miesten kirjoittamien tekstien kanssa tai toista genreä, periodia, kansallista kulttuuria edustavien tekstien kanssa.