Kutsumus, Palvelustyö, Jaksaminen. Sisaret Oriveden leprasairaalassa 1904-1953

Abstract

Miksi sosiaali- ja hoitoaloilla sairaana työskentely on yleistä? Miksi työkulttuurit hoiva-aloillakin ovat organisaatiokeskeisiä, ei työntekijäystävällisiä? Miksi omaa jaksamattomuutta on sietämättömän vaikea hyväksyä? Ja miksi niin paljon voimia tuhlataan omien tunteiden piilottamiseen? Ja mitä tekemistä tällä kaikella on historian diakonissasisarten kanssa?

Eräs syy itsensä hylkäämiselle ja liialliselle työnteolle löytyy juuri sosiaalisen työn varhaishistoriasta. Myös 100 vuotta sitten naiset pyrkivät tulemaan töihin sairaina.

Tutkimuksen kohteena on Oriveden leprasairaalan (1904-1953) sisarten palvelustyö uskon ja kutsumuksen mentaalisessa jännitteessä. Pääaineisto koostuu omaelämäkerrallisista lähteistä eli naisten hakupapereista ja sisarten kirjeistä Helsingin diakonissalaitokselle.

Tutkimuksessa kehiteltiin lähestymistapa, joka avasi pääsyn mikrohistorialliseen syvälöydökseen. Avaimena oli historiallisen empirian kaksoisluenta, jossa tilaa annettiin sekä aikasidonnaiselle naiskutsumukselle että slle, mitä naiset itse ajattelivat oman aikansa uskonnollisessa ilmapiirissä (herkkyys eletylle uskolle). Feministiseen ja spirituaaliseen narratiivisuuteen liittyi pakottamaton läsnäolo, jossa ei liian nopeasti analysoitu naisia alistetuiksi tai uskonnon sokaisemiksi. Sukupuolta, kutsumusta, palvelustyötä ja uskoa yhdistettiin keskusteluttamalla naisten henkilökohtaisia tekstejä, aikalaisten kertomuksia, elämäkertoja, arkistolähteitä sekä ajan raamatullisuutta ja nykytutkijan aikaa. Työ eteni naisten uskon ristiriitojen kautta ja avasi näkymän vaiettuun kutsumusperäiseen uupumiseen.

Diakonissan elämä esittäytyi paradoksina. Sisarella ei ollut lupa haluta mitään, tai olla mitään, ja silti oli tultava joksikin. Hoivaorganisaation kannalta kyseessä oli lunastavan hoivan projekti ja sopimus naiserityisestä kristillisestä lähimmäisyydestä. Palvelustyöstä tuli rajatonta, niin hoivan, ruumiin kuin kärsimyksenkin osalta. Sisarten oli vaikea kyseenalaistaa kutsumuksensa alistavuutta, sillä palvelustyön sanattomaan sopimukseen sisältyi lupaus jaksamisesta. Jos oli kutsumus, ei voinut uupua. Naiset syyttivät ensisijaisesti itseään, jos he eivät jaksaneet. Uupumus selittyi jopa uskon puutteena.

Yhtäältä diakonissa sidottiin aikaansaavan Martan osaan. Toisaalta sisarille tarjottiin sisäänpäin vetäytyvää Mariamieltä, jossa ei tarvinnut saada mitään aikaiseksi. Siihen liittyvä voimattomuuspuhe oli vastavoimaa palvelun uskontunnustukselle. Taustalta kuuluivat kuitenkin äänekkäämmin ne äänet, jotka pyrkivät vaientamaan sisarten omaa heikkouspuhetta. Sisarista oli saatava hoiva- ja pelastushyöty eikä heidän väsymistään kutsumukseen haluttu kuunnella.

Lihallistaessaan diakonissan työtä ja täyttäessään aikansa hoivatyöhön liitettyjä odotuksia naiset eivät kuitenkaan olleet halullisesti uhraamassa ruumiitaan, vaan he odottivat palkkaa, joka tuntuisi heidän ruumiissaan keveytenä(kevyt ies), ei painona. Jokainen sisarista kyseenalaisti oman kärsimyksensä, kun oman kutsumuksen rajat tulivat vastaan.

Kysymyksellä historian naisten jaksamisesta kutsumustyössä avautuu yksi näkökulma hoivatyön luonteen ymmärtämiselle. Esimerkiksi vaatimus jaksamisesta ei ole poistunut vaan jopa vahvistunut. Hyvinvointivaltion hoivapalvelujen ammattilaisia on helppo altistaa myötätuntouupumukselle. Keskustelu loppuun kulumisesta on ollut yksilökeskeistä. Liian usein siitä puuttuu yhteys sukupuoleen, historiallisiin taakkasiirtymiin ja yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan.

The objective of this study was to analyse Finnish women´s attraction to the Deaconess vocation in 1890-1900. The study illuminated the gendered processes of entering the service. The research focused on five sisters, who entered the Orivesi leprosy hospital. The main data consisted of applications to the Deaconess Institution and letters. In the process of applying the applicants wrote an autobiography. An applicant "assured" her willingness to serve and desire to dedicate her life to piety. She confessed her lack of faith but told the story of spiritual awakening.

My question was: what did she think in the space of the established notions of women´s vocation. How did she negotiate her desires, motivations and limitations? Female desire was traced back with the double reading of historical empiria, i.e. by giving space to the time-based vocation and room for women in the space of vocation. Calling was seen as a historical category that does not merely fit into the categories marked by gender, class, or pursuit of power. The worlds of these women did not fit into the religious realm either. The theoretical starting point was the suggestion that history and spirituality are contained as much in bodies as they are in texts. The methodology of feminist and spiritual narrative was developed and opened up the door to the situated and embodied knowledges in cultural contexts. Spiritual in the women was asked through the body.

The life of a deaconess turned out to be paradoxical. A sister was not supposed to be anybody but she had to become somebody (the project of the redeeming service work). The sisters had great difficulty questioning their demanding vocations. They blamed themselves if they got exhausted. There was a hidden agreement, that a sister would not tire of serving. It it happened, the reason was lack of faith.

The idealised Martha in the essence of the ideal Finnish woman maintained the patriarchal order, when the two biblical Marys (of Bethany and of Galilee) and their yielding minds were embraced to support the legitimation of women´s untiring service work. However, the sisters questioned their exhaustions. None of them entered the Deaconess Institution in order to sacrifice their bodies. Instead, they expected to be rewarded with an easy yoke and a light burden.