Työstää, tarinoida, selviytyä. Vanhemman psyykkinen sairaus lapsuudenkokemuksena
Jähi, Rita (2004)
Jähi, Rita
Tampere University Press
2004
Sosiaalipsykiatria - Social Psychiatry
Lääketieteellinen tiedekunta - Faculty of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2004-06-11
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-5993-8
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-5993-8
Tiivistelmä
Psyykkisesti sairastuneiden omaisista lapsia on tutkittu enemmän kuin mitään muuta omaisryhmää. Valtaosa tutkimuksista on ollut psykiatris-tilastollisia tutkimuksia, joissa on pyritty kartoittamaan niitä riskejä, jotka vanhemman psyykkinen sairaus muodostaa lapsen kehitykselle. Näissä tutkimuksissa on etsitty myös selviytymiseen johtavia, suojaavia tekijöitä. Tässä tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on puolestaan se, mitä nyt jo aikuistuneet lapset itse ajattelevat perheestään, lapsuudestaan, omasta elämästään ja selviytymisestään. Tutkimusta varten haastateltiin aikuisia, joiden äiti tai isä oli aikanaan sairastunut psyykkisesti. Haastateltavat kertovat lapsuudestaan ja pohtivat vanhemman psyykkisen sairauden merkitystä elämänsä osana. Tutkimuksen tulososassa esitetään kymmenen haastattelun tarinalliset analyysit. Tutkijan ja aineiston välisen vuoropuhelun kautta etsittiin erilaisia tarinallisia malleja, joiden avulla haastateltavien oli mahdollista kertoa vanhemman psyykkiseen sairauteen liittyvistä kokemuksista. Tarinallinen lähestymistapa kiinnitti huomion myös siihen, mikä kokemuksissa ei ollut tarinamuotoista.
Haastateltavat puhuvat myös lapsuuden kokemuksista puhumisesta ja tuon puhumisen vaikeudesta. Lapsuudesta kertominen on kokemusten koskettamista kielellisesti. Millaisia ovat kokemukset, joista kertominen vaatii vuosien työstämisen ja joista kertominen synnyttää pelkoja hallitsemattomasta itkusta? Haastateltavat kuvaavat suhdettaan lapsuuden kokemuksiin ruumiillisena prosessina. Kokemukset ovat olleet 'pinnan alla', 'peitossa', sisällä 'mustana möykkynä', joka 'sulaa hitaasti'. Kertomalla kokemukset alkavat saada merkityksiä, ne tarinoituvat. Kielellistämällä kokemukset ikään kuin autetaan ulos ruumiista, jolloin niihin saadaan etäisyyttä.
Osa haastateltavista kuvaa psyykkisesti sairastunutta äitiään tai suhdettaan äitiin tavoilla, jotka ovat kulttuurisesti harvinaisia, ehkä jopa kiellettyjä. Äiti voi olla tuhoava, pelottava tai vieras. Äiti voi jäädä tuntemattomaksi, kuin kuolleeksi. Kuvaukset äidistä voivat olla totaalisen kielteisiä tai sitten niihin on kutoutunut myös rakkautta, myötätuntoa tai sääliä.
Kertomuksissa kysymys vanhemman psyykkisen sairauden merkityksestä ja kysymys selviytymisestä kietoutuvat toisiinsa: elämästä voi tulla selviytymisen projekti, johon pakottaa pelko omasta sairastumisesta. Ne jotka kokevat selviytyneensä, eivät enää pelkää sairastuvansa. Suuri osa tarinoista on kasvun, kehityksen ja eheytymisen tarinoita, mutta on myös toisenlaisia tapoja kertoa. Yksi haastateltava on ollut 'selviytyjäluonne' jo lapsesta. Toinen näkee elämänsä isän psyykkisen sairauden määräämänä, mutta käyttää tätä tulkintaa resurssina oman elämänsä ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi.
Neljässä haastattelussa huolenpitäjinä toimivat tyttäret pohtivat suhdettaan vanhenevaan äitiin. He ovat kantaneet vastuuta äidistään lapsesta alkaen. Tulokset viittaavat siihen, että on olemassa vahvoja kulttuurisia malleja vastuunkannon velvoittavuudesta. Tyttäret elävät eräänlaisessa emotionaalisessa loukussa, etäisyyden ottaminen herättää syyllisyydentunteita, läheisyys ahdistaa. Haastatteluissa vastuunkannon rajoja etsitään ja asetetaan moraalisen ja psykologisen pohdinnan kautta. Tutkimusta on mahdollista hyödyntää sosiaali- ja terveydenhuollossa ja omaisjärjestön työssä, kun psyykkisestä sairaudesta kärsivien perheiden lapsille tai psyykkisesti sairastavista vanhemmastaan huoltapitäville aikuisille lapsille suunnitellaan tukitoimia.
Haastateltavat puhuvat myös lapsuuden kokemuksista puhumisesta ja tuon puhumisen vaikeudesta. Lapsuudesta kertominen on kokemusten koskettamista kielellisesti. Millaisia ovat kokemukset, joista kertominen vaatii vuosien työstämisen ja joista kertominen synnyttää pelkoja hallitsemattomasta itkusta? Haastateltavat kuvaavat suhdettaan lapsuuden kokemuksiin ruumiillisena prosessina. Kokemukset ovat olleet 'pinnan alla', 'peitossa', sisällä 'mustana möykkynä', joka 'sulaa hitaasti'. Kertomalla kokemukset alkavat saada merkityksiä, ne tarinoituvat. Kielellistämällä kokemukset ikään kuin autetaan ulos ruumiista, jolloin niihin saadaan etäisyyttä.
Osa haastateltavista kuvaa psyykkisesti sairastunutta äitiään tai suhdettaan äitiin tavoilla, jotka ovat kulttuurisesti harvinaisia, ehkä jopa kiellettyjä. Äiti voi olla tuhoava, pelottava tai vieras. Äiti voi jäädä tuntemattomaksi, kuin kuolleeksi. Kuvaukset äidistä voivat olla totaalisen kielteisiä tai sitten niihin on kutoutunut myös rakkautta, myötätuntoa tai sääliä.
Kertomuksissa kysymys vanhemman psyykkisen sairauden merkityksestä ja kysymys selviytymisestä kietoutuvat toisiinsa: elämästä voi tulla selviytymisen projekti, johon pakottaa pelko omasta sairastumisesta. Ne jotka kokevat selviytyneensä, eivät enää pelkää sairastuvansa. Suuri osa tarinoista on kasvun, kehityksen ja eheytymisen tarinoita, mutta on myös toisenlaisia tapoja kertoa. Yksi haastateltava on ollut 'selviytyjäluonne' jo lapsesta. Toinen näkee elämänsä isän psyykkisen sairauden määräämänä, mutta käyttää tätä tulkintaa resurssina oman elämänsä ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi.
Neljässä haastattelussa huolenpitäjinä toimivat tyttäret pohtivat suhdettaan vanhenevaan äitiin. He ovat kantaneet vastuuta äidistään lapsesta alkaen. Tulokset viittaavat siihen, että on olemassa vahvoja kulttuurisia malleja vastuunkannon velvoittavuudesta. Tyttäret elävät eräänlaisessa emotionaalisessa loukussa, etäisyyden ottaminen herättää syyllisyydentunteita, läheisyys ahdistaa. Haastatteluissa vastuunkannon rajoja etsitään ja asetetaan moraalisen ja psykologisen pohdinnan kautta. Tutkimusta on mahdollista hyödyntää sosiaali- ja terveydenhuollossa ja omaisjärjestön työssä, kun psyykkisestä sairaudesta kärsivien perheiden lapsille tai psyykkisesti sairastavista vanhemmastaan huoltapitäville aikuisille lapsille suunnitellaan tukitoimia.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4612]