Sanatonko tarinaton? Afaatikon intersubjektiivinen maailma ja kertoen rakentuva identiteetti

Abstract

SANATONKO TARINATON? Afaatikon intersubjektiivinen maailma ja kertoen rakentuva identiteetti

Aivoverenkierron häiriöihin (tutummin aivohalvaukseen) sairastuu Suomessa vuosittain noin 12 000 ihmistä. Heistä yhdellä kolmasosalla todetaan afaattinen oire. Afasialla tarkoitetaan jo hankitun kielellisyyden menetystä sairauden tai aivovamman seurauksena. Afasiaa on monen tyyppistä. Sen vaikeusaste voi vaihdella suuresti. Afasia voi ilmetä joko puheen tuottamisen tai ymmärtämisen vaikeuksina. Vaikeimmillaan ns. globaaleissa afasioissa niin kielen tuottaminen kuin ymmärtäminenkin häiriintyvät vaikeasti. Sosiaalipsykologian alaan kuuluvassa tutkimuksessa tarkastelaan aivoverenkierron häiriön seurauksena kielellisen kompetenssinsa eriasteisesti menettäneiden (afaattisten) puhujien osallistumista haastattelutilanteessa ja analysoidaan noissa tilanteissa kerrottuja tarinoita. Tutkimusaineisto koostuu neljän afaattisen puhujan kanssa käydyistä keskusteluista. Erillisiä haastattelutilanteita on viisi ja niistä kolmeen osallistuu myös aivoverenkierron häiriön sairastaneen puoliso. Haastattelut tehtiin vuosina 1996 ja 1997. Aineisto on analysoitu käyttäen kahta laadullista tutkimusmenetelmää. Menetelminä ovat keskustelunanalyysi ja narratiivinen eli tarinallisesta näkökulmasta aineistoa jäsentävä menetelmä.

Keskustelunanalyyttisen käsitteistön mukaan analyysi kohdentuu ns. vuorottelujäsennyksen ja korjausjäsennyksen tarkasteluun. Polttopisteessä on katsoa, miten pariskunnat kertovat sairastumisesta yhdessä. Yhdessä kertominen ja jaettu kertominen määrittellään harmoniseksi joko toisen puhetta tukevaksi tai sitä täydentäväksi yhteistyöksi. Kertominen voi olla myös riitasointuista, mutta silti se toimintana rakentaa yhteisyyttä ja määrittää intiimiä ihmissuhdetta. Yhdessä kertomisen korostaminen on kriittinen kannanotto keskusteluun, jossa puolisoiden osallistuminen mm. sairaudesta kertomiseen on määritelty sairastuneen itsemääräämisoikeutta rajoittavaksi puolesta puhumiseksi.

Jumeiksi nimitetään vuorovaikutustilanteessa esiintyviä episodeja, joissa keskustelun sujuva eteneminen katkeaa afaattisen osallistujan sananlöytämisvaikeuksien vuoksi. Jumiintuneissa episodeissa tehdään työtä, jälleen yhdessä, jotta sanan tai ilmaisun etsintään jumiintuva keskustelu saataisiin jatkumaan. Korjauskäytännöt ovat keskustelullisia keinoja, joilla pyritään pitämään yllä ja tuottamaan yhteisymmärrystä silloinkin, kun se jostain syystä uhkaa murtua. Aineistosta luetaan esiin kahdenlaisia jumiintuvia episodeja: todellisia jumeja ja tutkintojumeja. Niillä on toisiinsa verrattuna erilainen rakenne ja myös erilainen funktio keskusteluun osallistuvien yhteisen todellisuuden rakentajana. Todellinen jumi liittyy kerrotun kannalta sisällöllisesti keskeisen sanan etsintään, kun taas tutkintojumi saa merkityksensä kertojan kyvykkyyttä jäsentävänä kerronnallisena rakenteena.

Narratiivisen analyysin keinoin tutkimuksessa etsitään sisällöllisiä tarinoita, joita afasian ei oleteta tuhonneen. Afasia näkyy tavassa kertoa ja se vaikeuttaa osaltaan analyysin tekemistä, minkä vuoksi vain sanoin ilmaistuissa sisällöissä pitäytyminen ei ole ollut mahdollista. Niinpä myös kertomusten muotoseikkoja on analysoitu tarinaa rakentavina elementteinä. Kertomuksista on luettu esiin sekä yhteisiä, jaettuja ydintarinoita että henkilökohtaisia identiteettitarinoita. Ydintarinat on nimitetty sairauden kulun tarinaksi ja muutostarinaksi. Niissä korostuu sairauden tematiikka ja kertomuksen ajan pysäyttäminen nykyisyyteen. Tulevaisuus jätetään auki tai sitä ei kerrota olevan. Henkilökohtaisiin identiteettitarinoihin tulevaisuus kuitenkin piirtyy tarinallisena linjana mukaan.Tulevaisuus on, ja elämä jatkuu. Keskeistä on ollut analysoida afaattisen puhujan ja muiden haastattelutilanteessa läsnäolevien välistä vuorovaikutusta ja keskustelullista yhteistyötä. Tutkimuksessa on pyritty korostamaan vuorovaikutuksellisia piirteitä, jotka eivät poikkea ns. normaalisti puhuvien keskinäisestä vuorovaikutukesta. Ei olla etsitty niinkään niitä puolia, joita afasia estää, vaan ollaan keksitytty niihin, jotka tukevat kerronnan onnistumista afasiasta huolimatta. Afaattinen osallistuja voi hyödyntää keskustelun etenemisen lainalaisuuksia ja muita tilanteessa läsnäolevia tuottaakseen merkityksiä ja osallistuakseen mielekkäällä tavalla keskusteluun ja kertoakseen omaa tarinaansa.

Tutkimuksessa keskitytään siihen, miten intersubjektiivisuutta eli kokemusta kuulumisesta yhteiseen, jaettuun sosiaaliseen todellisuuteen ylläpidetään ja tuotetaan kasvokkaisessa vuorovaikutustilanteessa kielellisestä ongelmasta huolimatta. Afaatikolla on tarina tai tarinoita kerrottavanaan, minkä tutkimus myös tekee näkyväksi. Afasia tulee varmasti aina olemaan uhka kokemukselle siitä, että kuuluu samaan sosiaaliseen todellisuuteen muiden ihmisten kanssa. Sen ei kuitenkaan tarvitse estää intersubjektiivisuutta. Peruskysymykseksi nouseekin onko afaatikon kohtaavilla ihmisillä tahtoa kuulla ja niin jaksamista kuin keinojakin pyrkiä ymmärtämään tarina(t) rikkoutuneesta puheesta huolimatta.

AT A LOSS FOR WORDS - NO STORY TO TELL? The intersubjective world of the aphasic person and the identity constructed through narration

Every year some 12,000 people in Finland suffer disturbances in the circulation of blood in the brain (stroke). In one third of these an aphasic symptom is diagnosed. Aphasia refers to the loss of already acquired speech as a consequence of illness or damage to the brain. There are many types of aphasia and there is great variation in its severity. Aphasia may manifest itself as difficulty either in the production or reception of speech. At its most severe, known as global aphasia, comprehension and production of both speech and written language are seriously impaired. In this study within the discipline of social psychology, the phenomenon under examination is the participation in interviews of aphasic speakers and an analysis of the narratives related in those situations. The research data consist of conversations with four aphasic speakers. There are five separate interview situations; three of these include the participation of the spouse of the aphasic person. The interviews were conducted in the course of 1996 and 1997.

The data are analysed using two qualitative research methods. These are conversation analysis and narrative method, namely the analysis of the data from a narrative perspective.

In conversation analysis the object of scrutiny is what is known as the organisation of turn-taking. In the analysis the focus is on how couples narrate together about suffering a stroke. Narrating together and shared narration are defined as harmonious co-operation, which either supports or complements the discourse of one speaker. Narration may also be non-harmonious but still construct commonality and define an intimate human relationship. In this research, emphasising the joint nature of narrative is a critical reaction to arguments presented in earlier research in which the participation of the spouses is defined as speaking on behalf of the ailing spouse in a manner which limits his/her self-determination.

"Getting stuck" is the expression for episodes in the interaction when the fluent progress of the conversation is impeded due to the failure of the aphasic participant to find words. In episodes where participants get stuck, work is done, again together, so that the conversation, which stuck for lack of a word or expression, can be resumed. Repair organisation is a conversational practice by which an attempt is made to sustain and produce mutual understanding when for some reason it threatens to break down. Two types of sticking episodes were extracted from the data: "real sticking points" and "exam sticking points". These differ with regard to structure and function as means by which the participants in the conversation construct shared reality. A real sticking point entails the search for a word, which is essential to the content of the narrative, whereas an exam sticking point gains meaning through the narrator's demonstrated ability to narrate. The exam sticking point is interpreted to construct more clearly the social world of the competent member's identity, especially to the aphasic participant.

The research employs narrative analysis to seek for content of stories it is assumed that the aphasia has not destroyed. Aphasia is apparent in the manner of narrating and this duly complicates the analysis, for which reason it was not possible to limit the analysis to verbally expressed content. Thus matters of form in the narratives were analysed as elements constructing the story. From the narratives both joint, shared core stories and personal identity stories were extrapolated. Core stories were of two kinds; a story on the course of the illness and a story of change. In these the thematics of the illness were emphasised, the time of the narrative remaining in the present. The future is left open or its existence is not acknowledged. However, in personal identity stories the future takes shape in keeping with the narrative line. The future is acknowledged and life goes on in the narrative lines constructing the self, which as speech acts "oppose" the social identity of a sick person. When the story of illness is told, an identity is told of the self in a manner, which transcends the time that stopped at illness.

The overall task of the research was to analyse the interaction between the aphasic speaker and others present in the interview situation and their conversational co-operation. The research results emphasise interactive features, which do not differ from the interaction ongoing between so-called normal speakers. The research did not seek out those aspects which aphasia impedes, rather it concentrated on those which support successful interaction and narration in spite of aphasia. The research argues that the aphasic participant can utilise those rules and practices which promote the progress of the conversation and others present in the situation in order to produce meanings and take a meaningful part in the conversation and to tell his/her own story. The research shows how intersubjectivity or experience of belonging to a common, shared social reality is sustained and produced in face-to-face interaction situations in spite of linguistic difficulties. The aphasic person has a story or stories to tell which the research also renders visible. Aphasia will surely always be a threat to the experience of belonging to the same social reality as other people. It does not, however, prevent intersubjectivity. The essential issue is whether the people who encounter the aphasic person have the will to listen and the patience or means to seek to understand the story or stories in spite of linguistic impediment.