Tuberkuloosin ja aidsin kulttuuriset merkitykset

Abstract

Tiina Hautamäki selvittää tutkimuksessaan, millaisia kulttuurisia merkityksiä sairauksiin kielenkäytön kautta nivoutuu. Peruskysymyksenä tutkimuksessa on, miten kielen avulla kuvataan tuberkuloosia ja aidsia, potilaita ja terveydenhoitohenkilökuntaa. Teoreettis-metodologisena viitekehyksenä tutkimuksessa on sosiaalinen konstruktionismi, jossa kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakennettujen kategorioiden katsotaan määrittävän ja antavan merkityksiä erilaisille ilmiöille.

Tutkimuksessa analysoidaan kahdessa suomalaisessa terveydenhoitoalan lehdessä ilmestyneitä tuberkuloosia ja aidsia käsitteleviä tekstejä. Aineistoon sisältyy 135 vuosina 1946-96 Terveydenhoitolehdessä ja Suomen Lääkärilehdessä ilmestynyttä tekstiä, jotka ovat lähinnä lääkäreiden kirjoittamia.

Tekstien analyysissa tutkija on käyttänyt erilaisia diskurssianalyyttisia näkökulmia. Analyysin keskiössä ovat erilaiset sairauksista kirjoittamisen käytännöt ja niiden mahdolliset muutokset tutkimusjakson aikana. Metodisina lähestymistapoina ja tulkinnallisina välineinä tekstein analyysissa käytetään repertuaarin, metaforan, diskurssin ja toimijoiden positioiden käsitteitä.

Lääketiede ja terveysvalistus eivät toimi vain biolääketieteellisen näkökulman varassa. Teksteissä esiintyvien repertuaarien tulkinnassa erotetaan viisi erilaista näkökulmaa, joita kirjoittajat käyttävät. Repertuaarit on nimetty tavoitteelliseksi, käytännölliseksi, lääketieteelliseksi, psykologiseksi ja maallikkorepertuaariksi. Näistä kolme ensin mainittua esiintyvät molemmissa lehdissä yleisimmin ja myös tasaisimmin koko tutkimusjakson ajan. Terveydenhoitohenkilökunta on näissä yleisimmin esiintyvissä repertuaareissa tietäjän ja aktiivisen toimijan positiossa. Potilas saa lähinnä kohteen position. Psykologisen ja maallikkorepertuaarin käytössä on havaittavissa sekä lehtien että sairauksien välisiä eroja. Tuberkuloositeksteissä näiden repertuaarien esiintyminen vähenee tutkimusjakson aikana. Vastaavasti aids-teksteissä psykologisen ja maallikkorepertuaarin käyttö on 1990-luvulla yleisempää kuin 1980-luvulla. Selitys tähän löytyy sairauden vastaisen toiminnan tarpeella. Silloin kun sairautta esiintyy runsaasti ja siitä on riittävät perustiedot hankittu, pyritään lukijat motivoimaan sairauden leviämisen ehkäisevään käyttäytymiseen käyttäen ymmärtävää ja maallikkoa lähelle tulevaa näkökulmaa.

Hautamäki selvittää myös tarkemmin potilaiden asemaa. Tätä hän analysoi katsomalla, milloin potilaasta kirjoitetaan kohteena, toimijana tai kokijana. Valtaosassa teksteistä potilas on kohteen positiossa, jolloin hänet kuvataan lääketieteellisen tutkimuksen ja hoidon kohteeksi. Myös aktiivisesti sairauden hoidon suhteen toimivan potilaan positio on teksteissä aika yleinen. Sairauksien epidemiologinen tilanne vaikuttaa jonkin verran potilaan kohteen ja toimijan positioiden määrälliseen esiintyvyyteen teksteissä. Esimerkiksi 1980-luvun aids-teksteissä miespotilaat ovat naispotilaita useammin toimijan positiossa. Tuolloin myös hiv-positiivisia miehiä oli naisia enemmän Suomessa. Teksteissä potilas esiintyy kokijana harvoin. Vähän käytössä olevassa kokijan positiossa on kuitenkin havaittavissa laadullinen muutos. Tutkimusjakson alkupuolella potilas esitetään kokijana lähinnä ohjailun ja kasvatuksen tarpeessa olevana kansalaisena. 1960-luvun loppupuolelta alkaen potilaat esitetään yksilöinä, jotka halutessaan ovat kykeneviä välttämään terveydellisiä riskejä ja sitoutumaan tarvittaessa sairautensa hoitoon.

Tuberkuloosi- ja aids-tekstien metaforia käsittelevässä osuudessa keskitytään militaristisen kielenkäytön analysointiin. Tutkija erottaa teksteissä makro- ja mikrotason sotametaforat, joita hän analysoi selvittämällä mikä funktio metaforilla teksteissä on. Makrotason metaforien tehtävänä on vakuuttaa lukijat sairauden vastaisen toiminnan tärkeydestä ja niitä käyttämällä kutsutaan ihmisiä mukaan yhteiseen sairauden vastaiseen taisteluun. Mikrotason sotametaforat kiinnittyvät lähinnä sairauden tai sitä aiheuttavan mikrobin tapaan toimia. Vaikeasti ymmärrettävissä oleva ilmiö, kuten "nerokas ja haasteellinen hi-virus", tulee konkreettisemmin tajuttavaksi kun sille rakennetaan metaforien avulla luonteenpiirteet. Sotametaforia käytetään eniten silloin, kun sairautta esiintyy paljon tai sen leviämisen ehkäisyn katsotaan olevan tärkeää.

Erilaisia tutkimusjakson aikana muuttuvia kirjoittamisen tapoja tulkitessaan tutkija erottaa teksteissä kaksi yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden esittämisen tapaa; kollektivistisen ja individualistisen diskurssin. Tutkimusjaksosta hahmottuu kolme kulttuurista kautta, joiden aikana yhteisöiden ja yksilöllisyyden painotukset ovat erilaisia. 1940- ja 50-luvulla painotetaan vahvaa Suomen kansaa, jolloin kansalaiset yhteisvoimin pyrkivät kukistamaan kansan vihollisen eli tuberkuloosin. Tuberkuloosin hoidon tehostuessa 1960-luvulla, korostuu näkökulma, jonka mukaan jokainen joka niin haluaa, voi parantua sairaudesta. 1960-luvun lopun teksteistä ei enää löydy puhetta vahvasta kansasta. Tilalle tulee väestö, jonka esitetään koostuvan erilaisista valistuksen ja hoidon tarpeessa olevista ryhmistä. Myös yksilöön kohdistuvista terveydellisistä riskeistä aletaan puhua ja tämä painotus on erityisen korostunut 1980- ja 90-luvun aids-teksteissä. Väestöä ja riskejä esiintuovalla kaudella yksilö esiintyy ensisijaisesti informaatiota vastaanottavana toimijana, joka on vastuussa ottamistaan valinnoista.

Kaiken kaikkiaan tutkimuksesta käy ilmi, että kovin suuria muutoksia ei tuberkuloosi- ja aids-teksteissä vuosien 1946-96 välisenä aikana tapahdu. Tutkimusjakson loppupuolen yksilö on 1940-ja 50-lukuun verrattuna vastuullisempi ja omia valintoja tekevä toimija. Tästä huolimatta teksteissä tuotetaan lääketieteen asiantuntijuutta, terveysvalistusta ja potilaiden asemia suhteellisen samalla tavoin vuosikymmenestä toiseen. Lääketiede ja sen tutkimat sairaudet muuttuvat, mutta sairauksista kirjoittamisen tavat pysyvät aika stabiileina.

This social constructionist study examines cultural meanings of tuberculosis and aids in texts published in two Finnish medical journals. It also discusses the position of care staff and patients in texts published between 1946-1996. The study represents cultural studies and sociology of health and illness.

The data consists of 34 texts published in Terveydenhoitolehti (Health Care Magazine) and 101 texts published in Suomen Lääkärilehti (Finnish Medical Journal). From 1975 onwards Terveydenhoitolehti is called as Kotilääkäri (Family Doctor). The articles in these two journals are partly written by the same writers, most of whom are doctors. The Finnish Medical Journal is a professional journal read by Finnish medical doctors, whereas Terveydenhoitolehti concentrates more on health education and is targeted to a more heterogenous audience.

The method of the study is discourse analytical, combined with framework is also rhetorical. The basic concepts of analysis are discourse, repertoire, metaphor and position of an actor.'Discourse' refers to historical and discursive ways of writing about tuberculosis and aids between 1946-1996, whereas 'repertoire' provides a tool for understanding how a writer changes his or her viewpoint within an individual text. 'Metaphor' is used as a methodological tool to analyse how tuberculosis and aids are described as dangerous actors in the data. 'Position' is used to differentiate between different subject and object positions of patients and health care staff.

When analysing repertoires, five differerent viewpoints were identified. Three of them, medical, goal oriented and practical repertoires, are the most common ones in the texts. Other two viewpoints, lay and psychological repertoires, are in less frequent use. Lay and psychological repertoires are more often used in aids texts in 1990s than in the texts published in the 1980s. One explanation for this is, that health care staff have a sufficient knowledge base about hiv and thus there is more "room" and need for psychological and lay understanding. These repertoires emerge in the texts when it is needed to increase understanding towards patients´ feelings and experiences.

Metaphoric language is widely used in the data. Metaphors, such as war, nature, crime, journey and play metaphors are used in texts examined. War metaphors describe illness and action against illness on both micro and macro levels. By using micro level war metaphors writers construct a face and a character for the illness or for a microbe. For example, hi-virus is seen as "an ingenious antagonist" which is a great "challenge" for scientists. The function of macro level war metaphors is to invite readers to act against tuberculosis and aids. Macro level war metaphors emerge in the texts about tuberculosis as far as in the end of 1960s after which it is not necessary anymore to invite "the whole nation to a battle against the enemy". After in the end of the 1960s tuberculosis is no longer given meaning as a dangerous enemy nor as a national threat. In the first published aids texts macro level war metaphors do not emerge but micro level war metaphors are used. Later, in the end of 1980s, macro level war metaphors are found in aids texts too. The writers highlight the prevention of aids instead of inviting people to a national battle againts aids.

Two main discourses are distinguished in the data. These discourses are named as individualistic and collectivistic discourses. Two variants of the collectivistic discourse were found that change during the research period. These are the nationalistic discourse and the discourse of population. The nationalistic discourse was found to prevail in tuberculosis texts published in the 1940s and 1950s. The nationalistic emphasis begins to disappear in the 1960s while the discourse of population increases at the same time. After the 1960s it is not so common to appeal to a collectivistic spirit of togetherness any more. Instead of a member of the Finnish nation, the main responsibility concerning the prevention of illness now seems to belong to an individual.

In terms of their subject positions, the patients are conceptualised as objects, actors and feeling subjects in the data. The most common way to describe the patient is to see him or her as an object of medical treatment or study. Patients are also described as active actors, for example, when they are described as taking care of themselves. A less common position for a patient in the data is the position of a feeling subject. Some qualitative changes, however, are found in the use of this position. In the texts between the 1940s and 1960s the 'feeling patient' is seen as a citizen in need of control and education by doctors. Positive feelings or strong self-control are thus not connected to the descriptions of patients. Since the end of the 1960s, the patient is described as a feeling subject who is willing to take care and control of him or herself. The patient is frequently presented more as a responsible individual and as capable of making his or her own choices.

In the light of whole data, however, it seems that extensive changes do not take place in the texts between 1946-1996. Medical knowledge, health education and positions of actors are produced comparatively in the same ways during the research period. Medicine, illnesses and culture change, but the conventions of medical writing stay relatively stable.