PANG - siinä se on! Teatterikatsojan tunneresonanssi

Abstract

Tutkimus PANG - siinä se on! Teatterikatsojan tunneresonanssi on laadullinen tutkimus, joka kartoittaa teatterikatsojan tunnekokemuksia, erityisesti tunneresonanssia. Termillä tarkoitetaan tunteiden siirtymistä esittäjältä katsoja-kuulijalle. Tutkimusmenetelminä on käytetty kirjallista kyselyä, sydämen sykemittausta, haastattelua, havainnointia, videointia ja äänentaltiointia sekä niiden analysointia. Kyselyitä tehtiin neljä, ja ne kohdistettiin näyttelijöille sekä erilaisten teatteriesitysten yleisöille ja tutkimuksen koekatsojille. Syke mitattiin 5 esiintyjältä ja 12 katsojalta. Tutkimus oli etsinnällinen ja tunneresonanssi-ilmiötä kartoittava.

Teatteria on voinut opiskella Tampereen yliopistossa 1960-luvulta lähtien. Kyseessä on ensimmäinen käytännön teatterityötä käsittelevä jatkotutkimus. Huomionarvoista on, että tutkimuksen kohteina ovat katsojat ja heidän tunteensa. Tutkimuksellisesti on uutta se, että esiintyjä ja katsoja ovat yhtäaikaisessa tarkkailussa ja että koehenkilöiden kokemusten selvittämisessä käytetään apuna sykemittausta, jälkihaastattelua ja mielentilakyselyä. Näiden avulla arvioidaan katsojakokemuksien laatua.

Tutkimustuloksista ilmenee, että teatterikokemukset voivat olla voimakkaita sekä emotionaalisesti että fysiologisesti. Katsojien tuntemukset liikkuvat euforisen hurman ja fyysisen ahdistuksen välillä. Katsojan omilla tunnemuistoilla on suuri vaikutus siihen, millaisen kokemuksen hän saa esityksestä. Tunnemuistojen herääminen on ennalta-arvaamaton prosessi. Arviolta noin 40 prosenttia katsojista tunnistaa vanhojen muistojen esiinnousemisen ja kolmasosalla katsojista tunnekuohut eivät laannu esityksen päätyttyä, vaan ne jäävät pitkäkestoisiksi mielentiloiksi. Lähes puolet teatterikatsojista kokee kehoa tai tunteita puhdistavia tai tervehdyttäviä vaikutuksia.

Tunneresonanssi ilmenee usealla eri tavalla. Voidaan puhua sosiaalisesta resonanssista, kehon ulkoisesta resonanssista, tilanneresonanssista ja affektoitumisesta eli tunnesamastumisesta. Tunteet siirtyvät katsojaan kuultuina tarinoina, visuaalisina näköhavaintoina ja nopeina tartuntoina kehosta kehoon. Esityksen vastaanottaja resonoi ajatuksillaan, tunteillaan, kehollaan ja menneisyydellään. Tunnesamastumisen kohteina voivat olla roolihenkilö, näyttelijä, esiintyvä ihminen yleensä sekä omien muistojen henkilöt tai menneisyyden minä. Tunnesamastuessaan näyttelijään katsoja voi kokea yhteyttä sympatian, empatian, ilon, kärsimyksen tai salaliiton tasolla. Viimeksi mainutussa tapauksessa näyttelijä astuu ulos teatteriesityksen kehyksistä.

Teatterintekijät pyrkivät esitystä tehdessään ennakoimaan yleisövaikutuksia. Katsojareaktiot voivat kuitenkin olla yllätyksellisiä. Tässä tutkimuksessa huomio suunnataan tunteisiin. On syytä todeta, että tunnetutkimus fysiologisine mittauksineen hyödyntäisi teatterityötä, ja teatterissa tehty tutkimus voisi auttaa myös kaikkien ihmisten tunneprosessien ymmärtämisessä.

This research was qualitative and explorative. It's purpose was to study the emotional experiences in the theatre, especially the emotional resonance between performers and spectators. The research focused on the transmission of emotions from one person to another, but also an important question was, what happens on the level of emotions in the theatre. I defined theatre as many kinds of permormances: dialogues, monologues and such nonverbal totalities in which dramatic features were included.

The target groups were Finnish actors and actresses, wide theatre audience and test spectators of three performances ; two monologues performed by an actor and one performance including Karelian laments and folklore. The research tools were four questionnaires, interview sessions, heartrate-measuring, observation, video filming and tape recording. The beatrate of the heart was measured from 5 performers and 12 spectators. The questionnaire was sent back by 117 actors or actresses, given back by 494 theatregoers (in 11 performances) and by 41 spectators of the three test performances. 11 test spectators sent back the questionnaire which inquired, what kinds of feelings they had on the way home.

This research of emotional resonance indicated that experiences in the theatre may be both emotionally and physiologically strong, for instance drastic changes may occur in the heartrate. When going to the theatre, the spectator seeks first such an emotional state that lasts for a long time. He or she wants to have an opportunity to detach from everyday life.

It is possible to speak about social resonance, outward resonance of the body, situational resonance and being affected by somebody. Emotions may transfer from the performer to the spectator through the sense of hearing (verbal stories and vocal expressions), as visual sensations and as quick contagions from one body to another. The receiver of the performance may resonate with his or her thoughts, emotions, body and story of life. The theatregoer can be emotionally merged with a role, an actor or actress, a performing subject in general, persons of memories and the self of past. When being emotionally merged with a performer, the spectator can feel connected to him or her on the level of sympathy, empathy, pleasure, pain or conspiracy. In the last case the actor or actress gets off from the frame of the theatre performance.

About 40 percent of the spectators recognise the existence of old memories. The third part of theatregoers have such surges of emotions which do not abate after the performance, but are left as long-lasting moods. Emotional memories can produce physical pain and anguish together with the emotions the performance has caused. Almost half of the spectators feel that the theatre performance has purificative and beneficial effects.