Anatomy of the proximal femoral medullary canal and fit and fill characteristics of cementless endoprosthetic stems
Laine, Heikki-Jussi (2001)
Laine, Heikki-Jussi
Tampere University Press
2001
Kirurgia - Surgery
Lääketieteellinen tiedekunta - Faculty of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2001-03-30
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-5039-6
https://urn.fi/urn:isbn:951-44-5039-6
Tiivistelmä
Lonkan tekonivelleikkauksen tavallisin indikaatio on kipua ja liikerajoitusta aiheuttava nivelrikko, artroosi. Tekonivelen reisiosa implantoidaan reisiluun yläosan ydinonteloon ja ns. sementitöntä kiinnitystä käytettäessä luu kasvaa kiinni metallisen implantin huokoiseen pintaan. Väitöskirjassa tutkittiin kadaverireisiluita käyttäen ydinontelon yläosan muodon vaihtelua ja sitä, kuinka erilaiset reisiosat sopivat ydinonteloon sekä kliinisessä sarjassa sitä, kuinka sopivuus vaikuttaa kliinisiin tuloksiin ja luun mukautumiseen viiden vuoden seurannassa.
Ensimmäisessä osatyössä kehitettiin rajantunnistusmenetelmiä käyttävä tietokoneohjelma, jolla reisiluun tietokonetomografiakuvauksen poikkileikkeistä pystytään analysoimaan ydinontelon muoto ja dimensiot. Menetelmä testattiin vertaamalla poikkisahattujen reisiluiden ydinontelosta manuaalisesti tehtyjä mittauksia rajantunnistusmenetelmän antamiin tuloksiin. Näiden mittausmenetelmien välinen ero oli keskimäärin 1.1 mm (SD 0.7 mm). Tulosta voidaan pitää hyvänä ja hyväksyttävänä menetelmän käyttämiseksi ydinontelon anatomian tutkimiseen.
Toisessa osatyössä 50 reisiluun tietokonetomografiakuvista analysoitiin ydinontelon yläosan anatomiaa tekonivelsuunnittelun ja valinnan kannalta. Uutena havaintona oli, että muodon suuri vaihtelu tapahtuu pääosin aivan reisiluun yläosassa, jossa nimenomaan toivotaan sementittömän tekonivelkomponentin tiivistä kontaktia luuhun ja sen myötä luun kasvua kiinni implanttiin. Ydinontelon yläosan aukeamaa kuvaamaan luotiin uudet indeksit, joiden käyttö helpottaa sopivimman komponentin valintaa kullekin potilaalle.
Kolmannessa osatyössä implantoitiin muovista valmistettuja sementittömän lonkkatekonivelen reisiosien kopioita kadaverireisiluihin. Perinteinen röntgenkuvaus antoi implantin täyttöasteesta ydinontelossa 1.2 1.6 kertaa liian suuria arvoja verrattaessa sitä tietokonetomografiaan yhdistettyyn kuvankäsittelymenetelmään, jota voidaan pitää luotettavana menetelmänä. Kuitenkin korrelaatio näiden mittausmenetelmien välillä oli hyvä (0.76 0.80). Johtopäätöksenä oli, että perinteistä röntgenkuvausta voidaan käyttää tutkimussarjoissa, joissa erilaisten reisikomponenttien sopivuutta ydinonteloon verrataan keskenään.
Neljännessä osatyössä verrattiin kahden designiltaan erilaisen lonkkatekonivelen reisiosan sopivuutta ydinonteloon tekonivelpotilaiden leikkauksen jälkeisistä röntgenkuvista, sekä näillä potilailla todettuja luun mukautumismuutoksia viiden vuoden seurannassa. Kliiniset tulokset molemmissa ryhmissä olivat erinomaiset eikä sopivuus vaikuttanut siihen. Sen sijaan luun mukautuminen tekonivelen aiheuttamiin kuormitusmuutoksiin oli jossain määrin suotuisampaa anatomisesti suunnitelluilla komponenteilla kuin suoravartisilla komponenteilla. Anatomisella tekonivelvarrella luun mukautuminen ei kuitenkaan ollut niin suotuisaa kuin aiemmissa tutkimuksissa on esitetty.
Ensimmäisessä osatyössä kehitettiin rajantunnistusmenetelmiä käyttävä tietokoneohjelma, jolla reisiluun tietokonetomografiakuvauksen poikkileikkeistä pystytään analysoimaan ydinontelon muoto ja dimensiot. Menetelmä testattiin vertaamalla poikkisahattujen reisiluiden ydinontelosta manuaalisesti tehtyjä mittauksia rajantunnistusmenetelmän antamiin tuloksiin. Näiden mittausmenetelmien välinen ero oli keskimäärin 1.1 mm (SD 0.7 mm). Tulosta voidaan pitää hyvänä ja hyväksyttävänä menetelmän käyttämiseksi ydinontelon anatomian tutkimiseen.
Toisessa osatyössä 50 reisiluun tietokonetomografiakuvista analysoitiin ydinontelon yläosan anatomiaa tekonivelsuunnittelun ja valinnan kannalta. Uutena havaintona oli, että muodon suuri vaihtelu tapahtuu pääosin aivan reisiluun yläosassa, jossa nimenomaan toivotaan sementittömän tekonivelkomponentin tiivistä kontaktia luuhun ja sen myötä luun kasvua kiinni implanttiin. Ydinontelon yläosan aukeamaa kuvaamaan luotiin uudet indeksit, joiden käyttö helpottaa sopivimman komponentin valintaa kullekin potilaalle.
Kolmannessa osatyössä implantoitiin muovista valmistettuja sementittömän lonkkatekonivelen reisiosien kopioita kadaverireisiluihin. Perinteinen röntgenkuvaus antoi implantin täyttöasteesta ydinontelossa 1.2 1.6 kertaa liian suuria arvoja verrattaessa sitä tietokonetomografiaan yhdistettyyn kuvankäsittelymenetelmään, jota voidaan pitää luotettavana menetelmänä. Kuitenkin korrelaatio näiden mittausmenetelmien välillä oli hyvä (0.76 0.80). Johtopäätöksenä oli, että perinteistä röntgenkuvausta voidaan käyttää tutkimussarjoissa, joissa erilaisten reisikomponenttien sopivuutta ydinonteloon verrataan keskenään.
Neljännessä osatyössä verrattiin kahden designiltaan erilaisen lonkkatekonivelen reisiosan sopivuutta ydinonteloon tekonivelpotilaiden leikkauksen jälkeisistä röntgenkuvista, sekä näillä potilailla todettuja luun mukautumismuutoksia viiden vuoden seurannassa. Kliiniset tulokset molemmissa ryhmissä olivat erinomaiset eikä sopivuus vaikuttanut siihen. Sen sijaan luun mukautuminen tekonivelen aiheuttamiin kuormitusmuutoksiin oli jossain määrin suotuisampaa anatomisesti suunnitelluilla komponenteilla kuin suoravartisilla komponenteilla. Anatomisella tekonivelvarrella luun mukautuminen ei kuitenkaan ollut niin suotuisaa kuin aiemmissa tutkimuksissa on esitetty.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4891]