Suomen murteiden askel-tyyppisten nominien morfologiaa ja murremaantiedettä

Abstract

Miksi edetään ennemmin askel askeleelta kuin askele askelelta? Miksi askareita muttei sisareita? Miksi Tuntemattoman sotilaan Hietanen puhui ahvenasta?

Suomen kielen askel-, ahven-, askar-tyyppisiä nomineita ovat mm. petkel, sammal, taival, piennar, tanner, udar, ien ja siemen. Useille niistä ominaista on taivutusparadigmansisäinen vaihtelu: esimerkiksi yksikön nominatiivin asuna voi olla askel tai askele, eräissä murteissa mm. askela, yksikön genetiivin taas askelen tai askeleen (askelehen ym.), murteissa mm. askelan. Murteista tapaa varsinkin sanoittain myös sellaisia asuja kuin petkeli ja utaro. Toisaalta on sanoja, esimerkiksi paimen ja tytär, jotka ovat murteissakin varsin vaihteluttomia, eikä sellaisia muotoja kuin tyttäreet tai paimeneita siis juuri esiinny. Vaihtelun ehdot ovat mutkikkaat: eri taivutusmuotojen ja sanojen edustus on erilainen, samoin eri murteiden.

Tutkimuksessa aihetta käsitellään sekä nykyisten paikallismurteiden että niiden historian kannalta. Laajan aineiston kuvaukseen on luotu menetelmiä, jotka voivat soveltua muidenkin taivutusjärjestelmän vaihteluiden kuvaukseen. Tarkasteltava ilmiö on historiallisesti suomen kielessä varsin vanha, mutta se ei kuitenkaan juuri kuulu muihin itämerensuomalaisiin kieliin.

Kielellisiä vaihteluilmiöitä on kielitieteessä usein tarkasteltu muutoksen kannalta. Vaihtelu näyttää monissa tapauksissa olevan merkki menossa olevasta kielenmuutoksesta, joka johtaa lopulta uudennoksen yksinomaistumiseen. askel-tyyppisten nominien vaihtelu on kuitenkin kestänyt satoja vuosia, eikä se missään murteessa ole tasoittunut. Erilaisilla rinnakkaisasuilla on tukipisteensä kielijärjestelmän sisällä samassakin murteessa, kun eri sanat ja saman sanan eri muotoryhmät edustuvat eri tavoin. Tämä luo vaihtelua ylläpitävän jännitteen.

Nouns of the askel type in Finnish with respect to morphology and dialectology

The study is concerned with nouns of the askel type in Finnish dialectology. This noun type in the Finnish dialects comprises some 50 relatively widely distributed and some 100 less common words. It is characteristic of many nouns of this type that there is variation in the declension paradigm: for example, the nominative singular askel ~ askeleen ~ dial. askelan.

The dialectal material includes over 49,000 occurrences of the word. The principle sources are linguistic archives and published dialect texts. The data have been scrutinised morphologically, lexically and with regard to dialectal geography, from both the synchronic and diachronic perspective.

The phenomenon of interest is complex: the conditions for variation are dependent on the dialect, the inflectional form, word group and indeed on individual words. Of the variants mentioned the nominative singular askel and the genitive singular askelen represent the historical origin, the others a more recent stage of development. Variation in Finnish dialects is fairly old, but in the languages most closely related to Finnish it does not occur as such. The general tendency is that, of the Finnish dialects, it is the eastern ones which manifest the original forms and the western dialects which exemplify the more recent forms. However, as regards inflected forms, consonant stems are historically more likely to come from the original stock and vocal and plural stems from the secondary stock.

The word group, however, is heterogeneous: some of its words represent the original paradigm. Some nouns of the askel type, however, originated in other stem and inflection groups. Thus the direction of change in these has been the reverse.

It has been habitual to associate variation in language with change in language, and it is a precondition of language change that it is generally preceded by a situation of variation. It is not, however, to be taken for granted that variation always leads to change. The morphological variation of Finnish nouns of the askel type has lasted for hundreds of years, yet in no dialect has it resulted it a complete change. Competing variants have their strong areas of occurrence even within the same dialect (certain inflectional forms, certain words). Thus the tension which sustains variation persists.

Keywords: Finnish language, dialects, inflection, lexicology, history of language