KUOKKAVIERAASTA OMAN TALON HALTIJAKSI Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoituminen ja kanonisoituminen 1940-1950-luvulla

Abstract

Tutkimus käsittelee suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden aseman muuttumista, sen uudenlaista institutionalisoitumista ja kanonisoitumista 1940-50-luvulla. Tähän muutokseen ottivat osaa paitsi lasten- ja nuortenkirjailijat niin myös kustantajat, kasvattajat, kirjastonhoitajat, kriitikot ja muut alan asiantuntijat. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoitumisen ensisijaisena edellytyksenä on tutkimuksessa pidetty tämän kirjallisuuden alueen kunnioittamista puhtaana sanataiteena ilman siihen aiemmin ensisijaisesti liitettyjä pedagogisia tai nationalistisesti värittyneitä tehtävänantoja.

Tutkimuksessa selvitetään ensinnäkin (1) niiden laitosten, ryhmien ja toimijajäsenten historiaa, jotka 1940-50-luvulla pitivät yllä eriytynyttä lasten- ja nuortenkirjallisuuden instituutiota. Toiseksi (2) hahmotetaan sitä, kuinka tämä kirjallisuuden alue vakiinnutti vähitellen itsensä ja toimintaperiaatteensa suhteessa muuhun kirjallisuuden kenttään. Kolmanneksi (3) tuodaan esille niitä kehityslinjoja, jotka muuttivat lasten- ja nuortenkirjallisuutta sekä kytketään nämä muutokset osaksi yleistä yhteiskunnallista ja kulttuurista kehitystä. Neljänneksi (4) havainnollistetaan lapsille ja nuorille suunnatun kirjallisuuden luonnetta eli sitä, millä tavalla kirjallisuuden muoto, tyyli ja sisältö 1940-50-luvulla muuttuivat, ja kuinka lasten- ja nuortenkirjallisuus oli tietoisesti yhä enemmän vuorovaikutuksessa aikuistenkirjallisuuden kanssa.

Tutkimuksen teoreettinen näkökulma ja metodologia ovat kirjallisuussosiologisia. Työssä on mukailtu kirjallisuudentutkija Erkki Seväsen Saksasta Suomeen kotiuttamaa järjestelmätutkimuksen teoriaa, jossa kirjallista elämää tarkastellaan kokonaisuutena: vakiintuneiden instituutioiden (esim. kustantamot, kirjailijayhdistykset, kirjastot ja kirjakaupat) lisäksi huomioidaan myös kirjallisen elämän ilmiöitä ja tapahtumia (esim. kirjallinen keskustelu alan lehdissä, kirjalliset tilaisuudet ja teemapäivät), jotka eivät läheskään aina saavuta laajaa virallista hyväksyntää tai joilta puuttuu instituutioille yleensä ominainen vakiintuneisuus.

Institutionalisoitumisen lisäksi tutkimuksen keskeisenä käsitteenä ovat kaanon ja kanonisoituminen, joiden avulla havainnollistetaan kirjailijoiden ja kirjallisuuden aseman vakiintumista toisaalta kirjallisuuden arvostetulla ykköskentällä ja toisaalta sen reuna-alueilla. Ajankohdan lasten- ja nuortenkirjailijoita ja heidän teoksiaan on jaettu kolmeen erilaiseen kategoriaan: (1) viralliseen kaanoniin kuuluvat Yrjö Kokon Pessi ja Illusia (1944), Tove Janssonin Muumi-kirjat (v:sta 1945), modernistikirjailijoiden satunnaiset vierailut lastenkirjallisuudessa 1950-luvulla, Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) ja Marjatta Kurenniemen tuotanto.

Lukijoiden ylläpitämään (2) vaihtoehtoiseen varjokaanoniin kuuluvat sellaiset kirjailijat ja teokset, jotka ovat säilyneet useamman lukijasukupolven rakastamana lukemistona. Tästä ryhmästä on nostettu esille Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja (1947), Rauha S. Virtasen Selja-sarja (v:sta 1955) ja Anni Polvan Tiina-kirjat (v:sta 1956).

(3) Unohdettujen, tavalla tai toisella ilmestymisajankohtaansa aiheeltaan ja painotuksiltaan sidottujen kirjojen kohdalla tuodaan esille sotavuosina ilmestyneet nuortenkirjat, Aaro Hongan partioaiheiset poikakirjat (v:sta 1940), Aili Konttisen lapsille ja nuorille suunnatut, 1940-50-luvulla ilmestyneet teokset sekä Merja Otavan nuortenkirja Priska (1959).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden oman instituution ja kaanonin tietoinen rakentaminen lähti liikkeelle 1940-luvulla ja vankentui huomattavasti 1950-luvulla. Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus onnistui varmistamaan paikkansa koko kirjallisuuden kentällä sen jälkeen, kun se oli ensin vakiinnuttanut omat kirjalliset käytänteensä suhteessa muuhun kirjallisuusinstituutioon.

1940-50-luvulla tapahtui monia merkittäviä kohennuksia paitsi lasten- ja nuortenkirjallisuuden sisäkentällä myös koko suomalaisessa kirjallisuuselämässä. Kirjallisuusinstituution suhde lasten- ja nuortenkirjallisuuden sisäkenttään väljentyi. Muutos sai ensisykäyksensä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentän sisältä, mutta sen toteutuminen edellytti sitäkin, että suomalaisessa kirjallisuusinstituutiossa revittiin samanaikaisesti auki vanhentuneita hierarkioita. Julkinen mielenkiinto lasten- ja nuortenkirjallisuuteen sai vielä ulkokirjallista lisäsytykettä, kun kasvattajat huolestuivat viihteellisen populaarikulttuurin leviämisestä Suomeen 1940-luvulla.

Heikkilä-Halttusen tutkimus tuo uutta tietoa mm. Tove Janssonin aikalaisvastaanotosta, suomalaisen lasten- ja nuortenkirjakritiikin vakinaistumisesta, asemansa jo entuudestaan aikuistenkirjailijoina vakiinnuttaneiden tekijöiden (mm. Kirsi Kunnas, Aila Meriluoto, Aale Tynni, Oiva Paloheimo ja Aapeli) satunnaisista vierailuista lastenkirjallisuuteen sekä lastenkirjallisuuden suhteesta modernismiin. Tutkimus synnyttää nostalgisia lukumuistoja erityisesti sodan jälkeen syntyneessä suuressa ikäluokassa, joka luki uutterasti esimerkiksi Nuorten Toivekirjaston kirjoja, Aaro Hongan partiolaisseikkailuja, Anni Polvan Tiina- ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt -sarjoja.

Tutkimus on ensimmäinen kokonaiskartoitus sodanjälkeisestä lasten- ja nuorenkirjallisuudesta ja se on vasta kolmas suoranaisesti lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevä kirjallisuustieteellinen väitöstutkimus Suomessa.

An Interloper in Charge of the House. The institutionalisation and canonisation of Finnish children s literature in the 1940s and 1950s

The study is concerned with the change in the position of Finnish children s literature and the new kind of institutionalisation and canonisation it underwent in the 1940s and 1950s. Those involved in this transformation included not only the writers themselves, but also publishers, educators, librarians, critics and experts in other fields. The research has perceived as the primary precondition for the institutionalisation of children s literature respect for this literature per se ­ without regard for the pedagogically and nationalistically coloured mission which has earlier been associated with it.

From an institutional perspective the study sets out of examine (1) the history of those institutions, groups and active members who in the 1940s and 1950s sustained a distinct institution of children s literature. Secondly an outline is drawn of (2) how this area of literature gradually entrenched itself and its operating principles within the field of literature. Third (3) an exposition is made of those lines of development which brought about a change in children s literature, and those changes are related to the overall contemporary social and cultural development. The fourth and final secondary objective (4) is to illustrate the nature of literature aimed at children and young people; namely how the form of literature, style and content changed in the 1940s and 1950s, and how children s literature gradually and increasingly consciously began to communicate with adult literature.

The theoretical approach and methodology of the study is literary sociological. The theory of system research developed by Niklas Luhmann and Siegfried J. Schmidt adapted from Erkki Sevänen and originally brought from Germany is adapted and applied. In this literary life is contemplated as an entity: in addition to established institutions (for example publishers, associations of authors, libraries and bookshops) the phenomena and events of the literary life are considered which do not nearly always achieve official approval or which lack the established nature generally characteristic of institutions. Pierre Bourdieu s field theory has also been used to account for the internal power and status struggles within the literary fields.

The research material, as is customary in empirical system research, includes sources in archives and contemporary documents. For purposes of the study interviews were conducted with authors publishing during the period being studies and also with other influential literary figures.

In addition to institutionalisation the principle concepts in the study are canon and canonisation by means of which the establishing of the position of the authors and the literature are illustrated on the one hand within the esteemed field of literature and on the other on its periphery. The authors writing for children and young people at the time in question are divided into three distinct categories: (1) those within the official canon, Yrjö Kokko with Pessi ja Illusia (1944), Tove Jansson and her Muumin books (beginning 1945), chance excursions by modernist writers into children s fiction in the 1950s, Kirsi Kunnas and Tiitiäisen satupuu (1956) and the works of Marjatta Kurenniemi.

Writers and works (2) maintained by the readers, belonging to the alternative paracanon such as those which have continued to be loved and read by generations of readers. From this group mention is made of Laura Latvala and Pikku-Marjan eläinkirja (1947), Rauha S. Virtanen and the Selja- serie (as of 1955) and Anni Polva and her Tiina-books (as of 1956).

The third category (3) includes books for young people appearing in the war years and forgotten, the books by Aaro Honka on the Scouts (from 1940), the works for children and young people by Aili Konttinen and the young people s book Priska (1959) by Merja Otava.

The conscious construction of its own institution and canon in children s and young people s books was begun in the 1940s and gained a considerable foothold in the 1950s. Finnish children s literature succeeded in ensuring its place within the whole field of literature after it had first established its own literary habitus in relation to other literary institutions.

The 1940s and 1950s witnessed many significant peaks not only in children s literature, but also in the Finnish literary institution as a whole. The relation of the literary institution to the inner field of children s literature relaxed. The initial impetus for this came from within the field of children s literature, but its realisation demanded that obsolete hierarchies in the Finnish literary institution be torn apart. Interest among the general public in children s literature was kindled as educators became concerned about the spread of popular culture to Finland in the 1940s.

Changes comparable to what was afoot in Finnish children s literature were also under way in relation to adult literature, for example in the United Kingdom, Germany, Holland and Sweden. Despite certain minor national differences the agents of change in all these countries were the large post-war age groups. The establishment of our own children s literary system was also fostered by a wider literate public with more purchasing power.

The new age group offered the publishers a challenge to make a more visible effort in the direction of children s literature: in the 1950s the larger publishers set up separate sections for children s and young people s books, they ran competitions in order to identify new authorial talent and increased their advertising.

What was important for the establishment of a field for children s literature was the inception of various groups and the activity they instigated on behalf of children s literature. 1946 saw the founding of the society Nuorten Kirja ry, now known as Suomen Nuorisokirjailijat ry, in 1957 the organisation Suomen Nuortenkirjaneuvosto was founded under the aegis of the International Board for Books for Young People, thereby providing the authors of children s literature in Finland with more public appreciation as a professional group.

In setting up their own institution for awards to writers of children s literature, the Finns were pioneers within Scandinavia. The Topelius Award of the association Nuorten Kirja ry beginning in 1948, became the most prestigious award in the field. It was generally awarded to writers whose works were specifically aimed at children and young people.

Children s literature broke into the literary elite for the first time in 1945 when the national award for literature was made to Yrjö Kokko for the book Pessi ja Illusia. However, in the 1940s and 1950s the literary elite made awards only to those authors who had already distinguished themselves as writers of adult literature. This had the effect of increasing the tension between those who wrote solely for children and those who wrote occasionally for children.

There occurred a clear change in the debate on children s literature in the 1950s when the columns of the professional journals addressed concrete problems rather than generally moaning. Increased and expert writing had its roots in the desire of educators awakening in the 1940s to direct youth towards the literature which was felt to be useful and safe. The discussion in the professional journals was mostly sustained by librarians, owners of bookshops and school and kindergarten teachers. The establishment of critiques of children s literature in the main Finnish quality dailies, Helsingin Sanomat and Uusi Suomi in the 1950s also influenced the conceptions of the wider reading public regarding the changed face of children s literature. Academic research on children s literature only became established in the 1970s, which was gradually reflected in national literary histories as a more dedicated and expert means of presenting this type of literature.

The research finding suggest that the authors of children s literature in the 1940s and 1950s fall into three different groups. The majority (1) of traditional writers writing solely for children and young people did not attempt to challenge or defy the literary system which had undergone reform in the war years and especially thereafter. Most of the authors continued in the established tradition of children s literature, and it is therefore justifiable to refer to them as old-fashioned, the perpetuators of a tradition. The majority of those writers who in the 1940s and 1950s joined the association Nuorten Kirja ry fall into this category.

There were, however, a few authors (2) in Nuorten Kirja ry who made use not only of the tried and tested traditions but who also explored newer literary trends. Such followers of whom Marjatta Kurenniemi is a good example gained acceptance both within the field of children s literature and among the literary elite.

The study deliberately exceeds the limits set as a study period, and the position of children s literature and also the success of authors who first appeared on the scene in the 1940s and 1950s can thus be contemplated until the turn of the new century. The most recent children s literature is also compelled continually to struggle for a place on the field of literature, and public interest in this area of literature continues to be dependent on external considerations.