Äiti, emäntä, virkanainen, vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880-1918
Annola, Johanna (2011)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Annola, Johanna
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
2011
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
Väitöspäivä
2011-11-26Tiivistelmä
1800-luvun lopussa Suomeen ryhdyttiin perustamaan köyhäintaloiksi kutsuttuja laitoksia, joihin sijoitettiin huollettaviksi kaikki köyhäinhoidon elätit vammaisista aviottomiin äiteihin. Köyhäintalot olivat oman aikansa vastaus sosiaalihuollon ongelmiin. Aihepiirin kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia: miten ehkäistä kerjuuta, miten kasvattaa työnvieroksujista kunnon kansalaisia, miten tarjota inhimilliset olot vanhuksille, vammaisille, mielisairaille ja pitkäaikaissairaille?
Köyhäintalon toiminnan onnistumisesta oli vastuussa laitoksen johtaja. Tutkimuksessa tarkasteltiin köyhäintalon johtajan ammatin rakentumista ja ammatissa toimineita henkilöitä. Tulokset osoittavat, että köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sitoivat johtajuuden yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen niin, että johtajan toimesta muodostui 1900-luvun alkuun mennessä keskiluokkainen naisammatti. Köyhäintalon johtaja oli siis yleensä köyhäintalon johtajatar.
Ammatin naisvaltaistumisen taustalla vaikutti sivistyneistön ja muodostuvan keskiluokan näkemys, jonka mukaan kasvatus ja hoiva olivat naisten erityisosaamisen aluetta, naiskansalaisen tärkein tehtävä. Tutkimuksessa osoitettiin, että luodakseen köyhäintaloille mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sulkivat vähitellen miehet kokonaan pois köyhäintalon johtajan ammatista. Tämä tapahtui rajaamalla kelpoisuusehtoja, valintamenettelyä ja johtajien koulutusta.
Väitöskirjassa kiinnitettiin huomiota siihen, että sukupuolella oli vaikutusta johtajan ammatin palkkakehitykseen. Koska johtajan toimi miellettiin naisten kutsumustyöksi, jolla oli myös uskonnollisia ulottuvuuksia, siitä ei aikalaisten käsityksen mukaan tarvinnut maksaa kovin suurta palkkaa. Tässä suhteessa johtajattaret rinnastuvat kansakoulunopettajiin ja sairaanhoitajiin ja ehkä myös 2010-luvun virkanaisiin, jotka työskentelevät naisvaltaisilla aloilla hoivan ja kasvatuksen parissa, edelleen huonosti palkattuina.
Tutkimuksessa nostettiin esiin köyhäintalojen toiminta kurinalaistavina laitoksina, joissa kerjäläisistä ja työttömiksi jättäytyneistä oli tarkoitus kasvattaa ahkeria ja velvollisuudentuntoisia kunnon kansalaisia . Väitöskirjassa osoitettiin, että johtajattarien oli sisäistettävä sivistyneistön näkemys kunnon kansalaisuudesta voidakseen toimia kansalaisen mallina hoidokeille. Ihannejohtajatar oli koulutettu sivistyneistön edustaja, ja tätä kautta johtajattaren ammatti kytkeytyi tiiviisti kysymykseen yhteiskuntaluokasta.
Tutkimuksen keskeiseksi teemaksi kohosi johtajattaren ammattiin liitetyn ideologian ja todellisuuden välinen ristiriita. Johtajattarina toimineet naiset eivät välttämättä kokeneet työtään yleväksi kutsumustehtäväksi vaan ryhtyivät siihen pakon edessä, esimerkiksi taatakseen puoliorvoille lapsilleen elannon. Köyhät, joista oli määrä kasvattaa kunnon kansalaisia , eivät aina alistuneet nöyrästi osaansa vaan alkoivat kapinoida. Laitosten muu henkilökunta ja kuntien köyhäinhoitohallitukset, joiden olisi pitänyt auttaa johtajatarta tämän vaikeassa työssä, saattoivat evätä tukensa kokonaan. Laajemmin ristiriitaisuudet heijastavat yhteiskuntaluokkien erilaisia käsityksiä sukupuolesta ja kansalaisuudesta suomalaisen yhteiskunnan suuressa murroksessa.
Väitöskirja antaa uutta tietoa sosiaalityön varhaisvaiheista, sukupuolijärjestelmän rakentamisesta ja keskiluokan noususta yhteiskunnalliseen valta-asemaan. Köyhäintalojen kautta on mahdollista tarkastella tuoreessa valossa myös 1900-luvun alun poliittista kuohuntaa sekä vuoden 1918 tapahtumia. Johtajattarien henkilökuvat tarjoavat lukijalle ensimmäistä kertaa mahdollisuuden kurkistaa hoiva-alan pioneerien elämään ja sen myötä köyhäinhoitolaitosten kirjavaan arkeen, jotka ovat aiemmassa tutkimuksessa jääneet lähes huomiotta.
Köyhäintalon toiminnan onnistumisesta oli vastuussa laitoksen johtaja. Tutkimuksessa tarkasteltiin köyhäintalon johtajan ammatin rakentumista ja ammatissa toimineita henkilöitä. Tulokset osoittavat, että köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sitoivat johtajuuden yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen niin, että johtajan toimesta muodostui 1900-luvun alkuun mennessä keskiluokkainen naisammatti. Köyhäintalon johtaja oli siis yleensä köyhäintalon johtajatar.
Ammatin naisvaltaistumisen taustalla vaikutti sivistyneistön ja muodostuvan keskiluokan näkemys, jonka mukaan kasvatus ja hoiva olivat naisten erityisosaamisen aluetta, naiskansalaisen tärkein tehtävä. Tutkimuksessa osoitettiin, että luodakseen köyhäintaloille mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet sulkivat vähitellen miehet kokonaan pois köyhäintalon johtajan ammatista. Tämä tapahtui rajaamalla kelpoisuusehtoja, valintamenettelyä ja johtajien koulutusta.
Väitöskirjassa kiinnitettiin huomiota siihen, että sukupuolella oli vaikutusta johtajan ammatin palkkakehitykseen. Koska johtajan toimi miellettiin naisten kutsumustyöksi, jolla oli myös uskonnollisia ulottuvuuksia, siitä ei aikalaisten käsityksen mukaan tarvinnut maksaa kovin suurta palkkaa. Tässä suhteessa johtajattaret rinnastuvat kansakoulunopettajiin ja sairaanhoitajiin ja ehkä myös 2010-luvun virkanaisiin, jotka työskentelevät naisvaltaisilla aloilla hoivan ja kasvatuksen parissa, edelleen huonosti palkattuina.
Tutkimuksessa nostettiin esiin köyhäintalojen toiminta kurinalaistavina laitoksina, joissa kerjäläisistä ja työttömiksi jättäytyneistä oli tarkoitus kasvattaa ahkeria ja velvollisuudentuntoisia kunnon kansalaisia . Väitöskirjassa osoitettiin, että johtajattarien oli sisäistettävä sivistyneistön näkemys kunnon kansalaisuudesta voidakseen toimia kansalaisen mallina hoidokeille. Ihannejohtajatar oli koulutettu sivistyneistön edustaja, ja tätä kautta johtajattaren ammatti kytkeytyi tiiviisti kysymykseen yhteiskuntaluokasta.
Tutkimuksen keskeiseksi teemaksi kohosi johtajattaren ammattiin liitetyn ideologian ja todellisuuden välinen ristiriita. Johtajattarina toimineet naiset eivät välttämättä kokeneet työtään yleväksi kutsumustehtäväksi vaan ryhtyivät siihen pakon edessä, esimerkiksi taatakseen puoliorvoille lapsilleen elannon. Köyhät, joista oli määrä kasvattaa kunnon kansalaisia , eivät aina alistuneet nöyrästi osaansa vaan alkoivat kapinoida. Laitosten muu henkilökunta ja kuntien köyhäinhoitohallitukset, joiden olisi pitänyt auttaa johtajatarta tämän vaikeassa työssä, saattoivat evätä tukensa kokonaan. Laajemmin ristiriitaisuudet heijastavat yhteiskuntaluokkien erilaisia käsityksiä sukupuolesta ja kansalaisuudesta suomalaisen yhteiskunnan suuressa murroksessa.
Väitöskirja antaa uutta tietoa sosiaalityön varhaisvaiheista, sukupuolijärjestelmän rakentamisesta ja keskiluokan noususta yhteiskunnalliseen valta-asemaan. Köyhäintalojen kautta on mahdollista tarkastella tuoreessa valossa myös 1900-luvun alun poliittista kuohuntaa sekä vuoden 1918 tapahtumia. Johtajattarien henkilökuvat tarjoavat lukijalle ensimmäistä kertaa mahdollisuuden kurkistaa hoiva-alan pioneerien elämään ja sen myötä köyhäinhoitolaitosten kirjavaan arkeen, jotka ovat aiemmassa tutkimuksessa jääneet lähes huomiotta.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4963]