Äidin suru alle seitsenvuotiaan lapsen kuoleman jälkeen

Abstract

Suomalaisessa kulttuurissa kuolemasta on tullut ihmisille vieras ja etäinen, sillä lähes kaikki ihmiset kuolevat hoitolaitoksissa. Ihmisillä ei siten ole kokemusta läheisen kuolemasta eikä kuolemasta juuri puhuta, sillä se on vaikeaa ja ahdistavaa. Suvustaan ja yhteisöstään irtautuneilla ihmisillä ei ole enää samalla tavalla voimavaroja kuoleman kohtaamiseen kuin ennen, jolloin kuolemaan kuului voimakas koko kylän tai yhteisön surukokemus ja kuoleman odotuskin oli yhteinen. Moderni yhteiskunta on luonut kuolemaan ja surutyöhön erikoistuneet ammattiryhmät, joille vainajan käsittely ja hautajaisten järjestäminen jätetään. Kuolemaan saattajina ovat nykyisin sairaaloiden ja laitosten työntekijät, joille omaiset ovat siirtäneet aiemmin itselleen kuuluneita tehtäviään.

Lapsen kuolema on useiden tutkimusten mukaan elämän raskaimpia kokemuksia. Kaikilla vanhemmilla on toiveita ja unelmia lapsensa tulevaisuudesta, lapsi on luonnostaan vanhempien itsetunnon lähde. Kun lapsi kuolee, kuolevat myös perheen toiveet ja unelmat. Syyllisyydentunne ja itsesyytökset kuuluvat menetyksiin, mutta erityisesti lapsen kuolemaan. Lapsen kuolema koskettaa äitejä samalla tavalla, mutta jokaisella äidillä on oma yksilöllinen tapansa surra. Siihen vaikuttavat voimakkaasti äidin ja perheen kulttuuri, surijan persoonallisuus, elintavat ja ihmissuhteet. Surun kokemus on siten kaikille ihmisille sama, mutta surun ilmeneminen, sureminen, joka on menetyksestä johtuvaa käyttäytymistä, vaihtelee eri kulttuureissa.

Tässä tutkimuksessa analysoitiin äidin surun ilmenemismuotoja, kokemuksia ja kestoa sekä kuvailtiin ja arvioitiin äidin surusta selviytymistä ja surun merkitystä elämään. Lisäksi kehitettiin äidin surusta selviytymistä edistävä toimintamalli terveydenhuollon henkilöstölle. Tutkimusaineisto kerättiin kyselyllä ja haastattelulla Pirkanmaalla vuosina 1990-1994 kuolleiden alle seitsenvuotiaiden lasten äideiltä. Aineisto analysoitiin määrällisesti ja laadullisesti.

Tulosten mukaan äidit puhuvat lapsensa kuolemasta ja kuvailevat surun tuntemuksiaan avoimesti ja yksityiskohtaisesti. Äidin suru ilmeni fyysisinä, psyykkisinä ja sosiaalisina tuntemuksina. Lapsen kuolemalla on myönteistä ja kielteistä merkitystä puolisoiden ja muiden läheisten ihmisten välisiin suhteisiin. Muutos vuorovaikutussuhteissa voi olla väliaikaista tai pysyvää. Äidit odottavat terveydenhuoltohenkilöstöltä toivon ylläpitämistä, yksilöllistä kohtelua, huolenpitoa sekä yhteyksien ottamista lapsen sairauden aikana ja kuoleman jälkeen.Äitien surun raskain vaihe kestää muutamasta viikosta moniin vuosiin. Äideille lapsen muisteleminen ja puhuminen lapsen kuolemasta ovat parhaita surutyön keinoja. Perheen muilla lapsilla, työllä ja harrastuksilla on paljon merkitystä äidin surusta selviytymisessä ja äitien kokemukset ovat sekä myönteisiä että kielteisiä. Sururyhmien ja saman kokeneiden tuen merkitys on äideille tärkeä. Lapsen kuolemalla on myös myönteistä merkitystä äitien elämään. Äidit arvostavat elämää, terveyttä ja perhettä aiempaa enemmän ja tuntevat kypsyneensä ihmisenä. Lapsen kuolema vahvistaa äitien uskonkäsitystä tai horjuttaa sitä tilapäisesti.

Tutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa kuolevan lapsen hoidossa, surevien äitien ja perheiden tukemisessa ja auttamisessa, terveydenhuollon henkilöstön koulutuksessa sekä surevien tukiryhmätoiminnan kehittämisessä.

The aim of the study was to analyse the grief experienced by the mother and her coping with it after the death of a child under the age of seven years.The study aimed at finding out ways to help and support the mother after the child's death and to facilitate the mother's and the family's return to normal life.

An inquiry and interviews were used as study methods. Altogether 91 mothers took part in the inquiry, 50 of which participated in the interview.

Mothers found that reminisching about the child and talking about the child's death were the best ways to handle grief. The child's death has positive and negative meanings to the relations between the spouses and with other close people. Mothers expected of nursing staff honest and open information, maintenance of hope, individual treatment, caring and contact during the child's illnes and after the death.The support of those who had gone through the same experience was of importance to mothers. Other children in the family, work and hobbies were of importance to the mothers. An operational model to further the mothers coping was created on the basis of the results for different staff groups who care for dying children and encounter the death of a child and grief caused by it.