This Land is My Land, Contested Layers of Land Ownership in Te Whanganui-a-Tara Wellington

Abstract

Väitöskirjani on tapaustutkimus maanomistuksen kerroksellisuudesta ja siitä johtuvista kiistoista. Pohdin sitä, miten Uusi-Seelanti yksi maailman johtavista maista alkuperäisväestöjen oikeuksien palauttamisessa yrittää löytää ratkaisuja näihin kiistoihin. Liitän maan pääkaupungin Te Whanganui-a-Tara/Wellingtonin maanomistuskysymyksen laajempaan kansainväliseen keskusteluun alkuperäisväestöjen maanomistusoikeuksista ja pyrkimyksistä historiallisten vääryyksien korjaamiseksi.

Te Whanganui-a-Tara/Wellington on noin 700-vuotisen historiansa aikana ollut ensin Uuden-Seelannin Pohjoissaaren itärannikon heimojen asuttama noin 500 vuotta, sitten heidät pois karkoittaneiden Pohjoissaaren länsirannikon heimojen valloittama noin 10 vuotta. Ennen kuin näiden ryhmien välinen omistusoikeus oli ehtinyt vakiintua, saapuivat brittiläisen siirtolaisorganisaation agentit ostamaan koko alueen vuonna 1839. Kauppa tehtiin, vaikka paikallisten maorien maanomistusoikeus ei myymisen ja ostamisen käsitteitä vielä tuntenut. Seuraavana vuonna Ison-Britannian kruunun ja maoripäälliköiden allekirjoittama Waitangin sopimus takasi maoreille näiden maanomistusoikeuden niin kauan kuin he halusivat maansa pitää. Maoreille sopimus oli miltei pyhä, mutta siirtolaisten ja brittiläisen maailmanvallan tavoitteiden paineessa eurooppalaiset hylkäsivät sopimuksen. Maorimaat siirrettiin erilaisilla näennäisesti laillisilla keinoilla valtion ja eurooppalaisten siirtolaisten omistukseen.

Sekä itä- että länsirannikon maoriheimot ja eurooppalaiset siirtolaiset katsovat nykyisin olevansa Wellington moraalisia ja laillisia maanomistajia. Kaikille ryhmille maa on esi-isien maata, jossa he ovat asuneet sukupolvien ajan. Vuonna 1985 Uudessa-Seelannissa alkoi erittäin laajaa julkisuutta saava oikeudenkäynti- ja neuvotteluprosessi menetettyjen maorimaiden osittaiseksi korvaamiseksi tai palauttamiseksi. Vuosina 1987 1998 yhdeksän Wellingtonin alueen maoriheimoa jätti yhteensä 16 kannetta Uuden-Seelannin totuuskomissioon Waitangin tuomioistuimeen, joka antoi raportin alueen maaoikeuskysymyksestä vuonna 2003. Tuomioistuin katsoi neljän heimon olevan oikeutettu neuvotteluihin Uuden-Seelannin hallituksen kanssa Waitangin sopimuksen alla tapahtuneiden vääryyksien korvaamiseksi. Vuosina 2008 2009 kaksi Wellingtonin suurinta maoriryhmää saivat neuvoteltua sopimuspaketin, joka sisältää muun muassa alueiden palautuksia, rahallisen korvauksen ja kruunun julkisen anteeksipyynnön kärsityistä vääryyksistä. Vaikka eurooppalainen valtaväestö pitää prosessia välttämättömänä, on moni väsynyt vuosikymmeniä kestäneisiin oikeudenkäynteihin, verorahoilla maksettuihin korvaussummiin ja maorien yhä lisääntyviin erityisoikeuksiin.

Väitöskirjani tarkastelee maanomistuskiistaa poikkitieteellisen kulttuurimaisematutkimuksen avulla. Mitkä ovat maanomistuksen eri vaiheet Wellingtonin alueella? Mihin lakeihin, tapoihin ja käytäntöihin eri ryhmien maanomistusoikeudet perustuvat? Miten maanomistuskysymystä yritetään ratkaista tänä päivänä oikeuslaitoksen ja lainsäädännön kautta sekä julkisessa keskustelussa Uudessa-Seelannissa?

Väitöskirjani rekonstruoi eri asutuskerrosten maanomistusoikeudet toisiinsa nähden tasa-arvoisina ja tarkastelee historiallisten kerosten merkitystä nykypäivän maanomistusoikeuksien saavuttamisessa hyvin laaja-alaisen historiallisen ja oikeustieteellisen lähdeaineiston avulla. Lopputuloksena on Wellingtonin alueen eri asukasryhmien historian ja tämän päivän vaatimusten selkeän yhteyden avaaminen. Tällaista paikallistason tutkimusta maorien oikeuksienpalauttamisprosessista ei ole aiemmin tehty. Aihe on uusiseelantilaisille tutkijoille liian poliittinen ja voimakkaita mielipiteitä nostava. Silti juuri paikallistason tutkimus on tärkeää, sillä sopimukset tehdään heimotasolla. Sopimusneuvottelut ja niiden jälkeinen eri ryhmien rinnakkaiselo ovat aina riippuvaisia kunkin alueen heimojen välisistä suhteista ja heimojen ja paikallishallinnon välisten yhteyksien toimivuudesta. Eri ryhmien historioiden esiintuominen, ymmärtäminen ja kunnioittaminen ovat avaimet kestävään rinnakkaiseloon sekä paikallistasolla että koko Uudessa-Seelannissa. Vaikka Uuden-Seelannin oikeusprosessi on edistyksellinen, tuo väitöskirjani kuitenkin selkeästi esiin sen puutteet, joista suurin on Uuden-Seelannin valtiovallan epäkunnioittava asenne maoreja kohtaan, pyrkimys minimoida korvaussummat ja palautettavien maiden määrä sekä haluttomuus myöntää maoreille itsehallintoalueita. Päädynkin tutkimuksessani siihen, että verraten vahvassa asemassa yhteiskunnassa olevien maorien oikeuksienpalauttamisvaatimukset jatkuvat niin kauan, kunnes historian vääryydet on korjattu heitä tyydyttävällä tavalla.

My dissertation is a case study of overlapping layers of land ownership rights, and of how New Zealand one of the leading nations in indigenous rights restoration addresses today s legal issues that arise from its colonial past. I place the capital city Wellington s land debate in the New Zealand context and New Zealand in an international context.

Te Whanganui-a-Tara/Wellington was first inhabited about 700 years ago by M?ori gradually migrating from the North Island east coast. Some 500 later, M?ori groups from the North Island west coast attacked the harbour, and drove the east coast M?ori away. Before the ownership rights and settlement patterns between the old and new M?ori groups had become stable, British land agents arrived at the harbour and bought the whole area in 1839. The transaction was conducted even if the concepts of sale and purchase were unknown to customary M?ori land law. In January 1840, a commercially organised British settlement of the city of Wellington began. At the same time, New Zealand became a British colony with the signing of the Treaty of Waitangi between about 500 M?ori chiefs and the British Crown. The Treaty promised M?ori the full ownership of their lands and possessions under British rule. For M?ori, the Treaty was almost sacred, but European settlers considered it transferred M?ori chiefs sovereignty to the British Crown. In the course of building the colony, promises to M?ori were neglected. M?ori lands were transferred to Crown and settler ownership by various seemingly legal means, and British land laws took over M?ori customary tenure.

European settlers built the city of Wellington over the M?ori villages and fields. M?ori retreated to the city margins, and many returned to their ancestral lands on the North Island west coast. The east coast M?ori were never able to return to Te Whanganui-a-Tara. Weakened by land loss, wars against the Crown, and European diseases, the M?ori were expected to amalgamate into the mainly British population of New Zealand. But unexpectedly, their numbers began to grow in the early 1900s as a consequence of better housing, health care, and education. Urbanisation, distinguished participation to the World Wars, and the example from the United States created a M?ori Renaissance in the 1970s that brought the M?ori demand for justice under the Treaty of Waitangi centre stage in New Zealand. Both the east coast and west coast M?ori groups in Wellington, as well as the European settlers now consider themselves the morally and legally rightful owners of the area. For each group, the land is the land of their ancestors where their families have lived for generations.

From 1985, New Zealand has been engaged in a highly published and a hotly debated process of settling land claims by M?ori tribes. Return of ancestral land, monetary compensation, and Government apology for past wrongs are cornerstones of the settlements reached so far. At least equally important is the chance to put forward a M?ori version of Aotearoa New Zealand history. In Wellington, the land claims settlement process begun in 1987. By 1998, nine M?ori tribes had filed 16 claims to the New Zealand truth commission the Waitangi Tribunal. In 2003 the Waitangi Tribunal reported on the Wellington claims urging the New Zealand Government to negotiate a final settlement with four M?ori tribes. The dominant M?ori group of the area reached the full and final settlement of its claims in 2009, and the second largest group signed a pre-settlement agreement in the same year. While the European majority considers the settlement process a necessity for a peaceful co-existence in the future, many of them are tired with the decades of legal battles, compensations paid by the taxpayers, and the increasing M?ori privileges.

My dissertation employs an interdisciplinary cultural landscape method to examine the contested land ownership issue in Wellington. What are the layers of land occupation and ownership in Te Whanganui a Tara / the Wellington harbour area? What are the sets of laws, practices, and customs that different groups have based and still base their claims to ownership rights on? How is the land ownership issue addressed in the settlement process and in public in New Zealand today? The dissertation reconstructs the different layers of Wellington settlement and ownership as equal to one another, and explores the significance of the layers in the present day litigation for restored ownership rights. A wide variety of historical and legal source material has been used to conduct the study.

In the New Zealand context, the dissertation provides a detailed case study into M?ori claims on a local level. This kind of study has not been made in New Zealand before. In a wider context, it offers an analysis of a modern day indigenous newcomer land dispute and the ways of settling it. This knowledge is important for any government and indigenous groups who seek ways of solving land claims. As an outcome of the study, the links between the history of each settler group to Wellington, and their present day attitudes and demands towards ownership rights become clear. The increased knowledge of the previously unknown and misunderstood M?ori history is a key to understanding and honouring the M?ori claims for justice and the restoration of their rights. Reconciliation of the two dominant New Zealand groups, European and M?ori, can only happen when the injustices of the past have been dealt with and compensated in an acceptable way to M?ori. This requires not so much of taxpayer money, but a change of attitude that the sovereignty of the national Parliament is indivisible.