Idiolekti ja sen muuttuminen. Reaaliaikatutkimus Tampereen puhekielestä

Abstract

Tampereen murretta käsittelevässä tutkimuksessa tarkasteltiin 30 syntyperäisen tamperelaispuhujan idiolektin eli heidän yksilöllisen kielimuotonsa vaihtelua ja muuttumista ajan myötä. Puhujia haastateltiin tutkimusta varten kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 1977 ja toisen kerran vuonna 1997.

1970-luvun aineiston perusteella useat syntyperäiset tamperelaiset eivät vielä itse kokeneet, että Tampereella puhuttaisiin erityisen leimallista murretta. 1990-luvun murrebuumin myötä Tampereen murteen tunnettuus on selvästi kasvanut. Murteellisuus on kuitenkin nykypuhujalle tyypillisesti jotakin sellaista, jonka koetaan etääntyneen hieman itsestä: ajatellaan esimerkiksi, että oma murre on ollut voimakkaampaa lapsuudessa tai että itseä vanhemmat ikäluokat puhuvat vielä parempaa murretta. Tavallinen kielenpuhuja mieltää murteen yleensä sanatason ilmiöksi. Kielentutkijan näkökulmasta murre on paljon muutakin kuin varsinaisia murresanoja: äänne- ja muotopiirteitä, lauserakenteita, intonaatiokuvioita ja keskustelukäytänteitä. Nykypuhujan vertailukohteena on yleensä muuttumattoman vanhan murteen ideaali, kun taas kielentutkijan näkökulmasta on selvää, että murre voi ajan myötä muuttua ja silti säilyttää monella tasolla alueellisen omaleimaisuutensa. Omaa murteellisuuttaan vähättelevä puhuja voikin kielestään tehdyn lingvistisen analyysin perusteella tulla luokitelluksi aineiston murteellisimpiin puhujiin kuuluvaksi.

Tutkimuksessa paljastui, että puhekielen ajan myötä muuttuminen on varsin tavallista silloinkin, kun puhuja on asunut koko elämänsä kotipaikkakunnallaan. Muutosta voi yksilötasolla tapahtua niin murteellisuuden kuin yleiskielisyyden suuntaan. On myös mahdollista, että kerran käynnistynyt muutos voi esimerkiksi jonkin kielenulkoisen sysäyksen vuoksi pysähtyä tai vaihtaa suuntaa. Aineiston 1950-luvulla syntyneillä, haastattelujen välillä nuorista aikuisista keski-ikäisiksi varttuneilla puhujilla yleiskielistymismuutos oli muutostyyppinä tavallinen. Aineiston 1920- ja 1930-luvulla syntyneillä, haastattelujen välillä työikäisistä eläkeikäisiksi varttuneilla puhujilla taas murteellistumismuutos oli yleisintä.

Yhteisönkin tasolla Tampereen puhekielen voidaan todeta muuttuneen ajan myötä, mutta sen tunnistettavuus on edelleen säilynyt. Esimerkiksi persoonapronominit sää ja mää, nuari tyämiäs -tyyppinen diftongien avartuminen sekä yleiskielen ts-yhtymän vastineena esiintyvä vaihteluton tt (mettä, mettän) näyttävät kuuluvan vahvasti nykytamperelaiseenkin kielenkäyttöön. Tampereen puhekieli vaikuttaa voivan hyvin myös pragmatiikan tasolla: ei tehrä tästä ny numeroo -asennetta on löydettävissä myös uudemmasta aineistosta. Tamperelaispuhujiin stereotyyppisesti liitettävän nääs-partikkelin esiintyminen on sen sijaan vähäistä. Lauseessa samantyyppisessä tehtävässä esiintyvän kato-huomionkohdistimen käyttö taas on vuosituhannen taitteeseen tultaessa lisääntynyt (käytiin kato Alarannassa ja ostettiin kato mustaamakkaraa).

Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena oli kehittää sosiolingvistisen variaationtutkimuksen metodiikkaa ja syventää teoreettista otetta idiolektiin ja sen muuttumiseen. Tutkimuksessa idiolektien tarkastelu tapahtui kahta päämetodia käyttäen. Idiolektien variaatiota ja muutosta analysoitiin bayesilaisin tilastomenetelmin, jotka mahdollistivat virhemarginaalin huomioimisen muutoksen arvioinnissa. Kvantitatiivisia tutkimustuloksia syvennettiin vielä kvalitatiivisesti nk. ikkunametodin avulla. Yleisellä tasolla tutkimuksessa havainnollistui yksilön puhekielen dynaaminen perusluonne ja muutosherkkyys sekä puhujayksilöiden sijoittuminen pikemminkin jatkumolle kuin selviin puhujaryhmiin. Vaikka tutkimuksen keskiössä olivat puhujayksilöt, myös Tampereen murteen kokonaisvaltainen nykytila ja muutos saivat lisävalaistusta.

Tampereen kaupunkimurteen säilyminen on murrebuumin myötä saanut vahvaa tukea, ja murteella on kaikki edellytykset elää ja voida hyvin myös tulevaisuudessa. Kieleen luontaisesti kuuluvaa vaihtelua ja muuttumista ei tulekaan tulkita elinvoimaisuuden vastakohdaksi. Jotkin nykymurteen variantit oletettavasti aikanaan väistyvät, ja vastaavasti joitakin uusia piirteitä nousee Tampereen murteelle tyypilliseksi. Tampereen murteen leimallisuus on jo vanhastaan syntynyt muistakin suomen murteista tuttujen ilmiöiden persoonallisen kombinoitumisen kautta. Tämä lienee Tampereen murteen muotoutumismekanismi jatkossakin.

This sociolinguistic study deals with idiolectal variation and change in adulthood. The research data consist of 60 hours of recorded interviews with 30 informants who were interviewed twice: once in 1977 and again in 1997. The interviews are informal and conversation-like. The informants were born and had lived all or al-most all of their lives in the city of Tampere, South Finland. The oldest informant was born in 1907, three informants were born in the 1920s, sixteen in the 1930s and ten in the 1950s.

The analysis focuses on phonological and morphological variables in the research material. Eight variables were studied: realization of the illative case of the MA-infinitive, inessive case endings, variants corresponding to in standard Finnish ts, variation in pronunciation of nk, realization of standard Finnish ea, eä, oa and öä in noninitial syllables, realization of i-diphthongs in noninitial syllables, variation in opening diphthongs, and variants corresponding to standard Finnish d.

The correlationist tradition of sociolinguistics has strongly affected the theory of language variation and the methods used in variation studies. For example, the principal research method for studying ongoing group level language change, the apparent time method, is based on the assumption of relatively unchanging individual idiolects. Observations on the variation and change in individual speakers have been primarily acquired as by-products of speaker group studies. Research primarily concerned with the theory of idiolectal change has been rare. In addition, the methods for studying individual speakers language have been in many cases borrowed di-rectly from speaker group studies.

This study amplifies the theory of idiolectal variation and change and further develops the use of real time methodology for idiolect research. In addition, the study illustrates the language variation and change of 30 speakers of the Tampere dialect. More specifically, the targets of this study can be defined as follows: 1) Theory and method: a) Why and how do idiolects vary linguistically? How much attention should variation receive in the description of idiolects? b) What kind of theoretical and methodological setting relates to the study of idiolectal change? c) What possibilities does Bayesian statistics offer for the study of idiolects using real time methodology? 2) Idiolectal variation and change: a)What is the basic character of the idiolect? b)How can idiolectal change be described? c)Is it possible to predict idiolectal change? 3) The variation and change of linguistic variables: a) How can the life-cycle of each linguistic variable be described? b) How do the different variables and variants form groups in relation to each other? c) Is it possible to predict the change of one variable based on the change of another variable? 4) Variation and change in a speech community: a) Do the individual idiolects correspond to earlier predictions made at the community level using apparent time methodology? b) Do speakers form groups based on variable-level variation and change? c) What is the present state and the future of the dialect of Tampere?

Bayesian statistics are utilized in the examination of the variation and change of the variables. The Bayesian analysis enables the illustration of the error margin in the idiolect studies. The quantitative results are further examined in more detail and also partly challenged using a window method a qualitative study of the indi-vidual speaker s similar stories which took place in different decades. The aim of the study is to describe the individual speaker s language variation and change in a robust way from a quantitative perspective, without sacrificing the qualitative ap-proach to the unique, social and variable character of the idiolect.

With the help of Bayesian statistics, it is possible to describe the occurrence of each chosen variable on both an individual level and on a group level at the same time. The social character of idiolects, recognized on a theoretical level, has thus also been able to be clarified on a methodological level. Statistical significance has been chosen as the primary criteria for evaluating idiolectal change in this study. The in-depth examination of changed idiolects, variable by variable, showed that statistical significance as a criterion for the determination of change was a feasible choice. The change which was detected in the quantitative examination was later disconfirmed in the qualitative examinations in only a few individual occasions.

In sociolinguistics, stability of the idiolect has been regarded as more common than idiolectal instability. This study shows that, when the number of variables to be studied is sufficient and the measure of change used in the real time study is accu-rate enough, idiolectal change is very likely to be observed. Statistically significant change was observed on one or more variables for 29 out of 30 idiolects. This ob-servation updates the prevailing view in sociolinguistics regarding the adult spea-ker s propensity for change.

The original sample of speakers was based on socio-economic factors (age, gen-der, education). However, the present study shows that the speakers are not divided into corresponding groups with respect to language variation. The speakers relation to other speakers can be primarily described as a continuum: in terms of the varia-tion both in the data overall and in the individual variables, the speakers do not fall into groups at all. Even when grouping can be detected in terms of a variable, the groups do not have clear cut boundaries, nor do they consist of speakers from the same socio-economic background.

The window method used in the qualitative evaluation shows that a small but pervasive change in the idiolect is impossible to detect if the evaluation is based on-ly on a qualitative analysis. The reliable evaluation of idiolectal change requires primarily a quantitative research approach. However, the qualitative method may be used as a beneficial addition: it tests and specifies the statistical results.