Kasvatustieteen tiedontahto. Kriittisen historian näkökulmia suomalaiseen kasvatuksen tutkimukseen
Saari, Antti (2011)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Saari, Antti
Suomen kasvatustieteellinen seura
2011
Kasvatustiede - Education
Kasvatustieteiden yksikkö - School of Education
Väitöspäivä
2011-05-14Tiivistelmä
Kasvatustiede on viime vuosisadan alusta saakka pyrkinyt kehittymään kokemusperäiseksi tieteenalaksi. Samalla kasvatustieteessä on pyritty muodostamaan tietoa, josta olisi hyötyä myös suomalaisen kansanopetuksen kehittämisessä.
Tieteenalaa on usein kritisoitu siitä, ettei se ota huomioon kasvatuksen eettisiä, kulttuurisia ja yksilöllisiä näkökohtia. Erityisesti 1900-luvun alusta 1970-luvulle ulottuvaa ajanjaksoa on luonnehdittu positivistisen tieteenihanteen ja behaviorististen oppimiskäsityksen aikakaudeksi.
Kyseinen vaihe kasvatustieteen historiassa on kuitenkin ollut tärkeä tieteenalan tutkimusmenetelmien ja yhteiskunnallisten suhteiden muotoutumiselle. Tutkimuksessa kuvataan suomalaisen kasvatustieteen kehitystä 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Filosofinen tarkastelu kohdistuu erityisesti niihin kehityskulkuihin, jotka ovat merkittäviä sekä nykypäivänä tunnetuille tutkimusmenetelmille ja käsitteille että niihin pohjaaville opetus- ja kasvatuskäytänteille.
Tutkimus jäsentyy kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan kasvatustieteen tapoja määritellä toisaalta objektiivisen tiedon ominaispiirteitä sekä toisaalta kasvatustieteellisen tiedon suhdetta kansanopetuksen käytäntöihin.
Toinen osa koostuu kolmesta suppeammin rajatusta tapaustutkimuksesta. Ensimmäisessä tarkastellaan suomalaisen oppimisen diskurssin kehittymistä vuosisadan alun kokeellisesta kasvatustieteestä 1960- ja 1970-lukujen ohjelmoidun opetuksen ja tavoiteoppimisen teorioihin. Toisessa tapaustutkimuksessa analysoidaan koululuokassa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja luokan sosiaalisten rakenteiden analytiikan muotoutumista Matti Koskenniemen varhaisista 1930-luvun tutkimuksista 1960-luvun lopulla käynnistyneeseen laajamittaiseen DPA Helsinki -tutkimushankkeeseen. Kolmanneksi tarkastellaan kasvatustieteellisessä tutkimuksessa käytettyjen tilastollisten menetelmien kehittymistä vuosisadan alun älykkyystutkimuksista toisen maailmansodan jälkeisiin koulusaavutuksia, kasvatusasenteita ja opettajan tehokkuutta koskeviin tutkimuksiin.
Kaikissa kolmessa tapaustutkimuksessa ilmenee eri tavoin se, miten kasvatustieteellinen tutkimus määrittelee kansanopetuksen ilmiöitä koskevan objektiivisen tiedon ehtoja. Samalla niissä pyritään osoittamaan, millä tavoin opetuksen käytänteitä voitaisiin uudistaa tiedeperustaisiksi ja oppilaiden yksilöllisiä potentiaaleja ja rajoituksia paremmin huomioiviksi.
Väitöstutkimuksessa kehitetään erityisesti Michel Foucault n ajattelun pohjalta uudenlaista kriittistä näkökulmaa kasvatustieteen ja yhteiskunnallisen vallankäytön välisiin kytköksiin. Tutkimuksen kautta voidaan kysyä uudestaan, onko kasvatustieteen menneisyys niin synkkä kuin kriittiset puheenvuorot ovat antaneet ymmärtää.
Tieteenalaa on usein kritisoitu siitä, ettei se ota huomioon kasvatuksen eettisiä, kulttuurisia ja yksilöllisiä näkökohtia. Erityisesti 1900-luvun alusta 1970-luvulle ulottuvaa ajanjaksoa on luonnehdittu positivistisen tieteenihanteen ja behaviorististen oppimiskäsityksen aikakaudeksi.
Kyseinen vaihe kasvatustieteen historiassa on kuitenkin ollut tärkeä tieteenalan tutkimusmenetelmien ja yhteiskunnallisten suhteiden muotoutumiselle. Tutkimuksessa kuvataan suomalaisen kasvatustieteen kehitystä 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Filosofinen tarkastelu kohdistuu erityisesti niihin kehityskulkuihin, jotka ovat merkittäviä sekä nykypäivänä tunnetuille tutkimusmenetelmille ja käsitteille että niihin pohjaaville opetus- ja kasvatuskäytänteille.
Tutkimus jäsentyy kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan kasvatustieteen tapoja määritellä toisaalta objektiivisen tiedon ominaispiirteitä sekä toisaalta kasvatustieteellisen tiedon suhdetta kansanopetuksen käytäntöihin.
Toinen osa koostuu kolmesta suppeammin rajatusta tapaustutkimuksesta. Ensimmäisessä tarkastellaan suomalaisen oppimisen diskurssin kehittymistä vuosisadan alun kokeellisesta kasvatustieteestä 1960- ja 1970-lukujen ohjelmoidun opetuksen ja tavoiteoppimisen teorioihin. Toisessa tapaustutkimuksessa analysoidaan koululuokassa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja luokan sosiaalisten rakenteiden analytiikan muotoutumista Matti Koskenniemen varhaisista 1930-luvun tutkimuksista 1960-luvun lopulla käynnistyneeseen laajamittaiseen DPA Helsinki -tutkimushankkeeseen. Kolmanneksi tarkastellaan kasvatustieteellisessä tutkimuksessa käytettyjen tilastollisten menetelmien kehittymistä vuosisadan alun älykkyystutkimuksista toisen maailmansodan jälkeisiin koulusaavutuksia, kasvatusasenteita ja opettajan tehokkuutta koskeviin tutkimuksiin.
Kaikissa kolmessa tapaustutkimuksessa ilmenee eri tavoin se, miten kasvatustieteellinen tutkimus määrittelee kansanopetuksen ilmiöitä koskevan objektiivisen tiedon ehtoja. Samalla niissä pyritään osoittamaan, millä tavoin opetuksen käytänteitä voitaisiin uudistaa tiedeperustaisiksi ja oppilaiden yksilöllisiä potentiaaleja ja rajoituksia paremmin huomioiviksi.
Väitöstutkimuksessa kehitetään erityisesti Michel Foucault n ajattelun pohjalta uudenlaista kriittistä näkökulmaa kasvatustieteen ja yhteiskunnallisen vallankäytön välisiin kytköksiin. Tutkimuksen kautta voidaan kysyä uudestaan, onko kasvatustieteen menneisyys niin synkkä kuin kriittiset puheenvuorot ovat antaneet ymmärtää.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4996]