Kuin elävinä edessämme. Suomalaiset elämäkertaelokuvat populaarina historiakulttuurina 1937-1955

Abstract

Monet käsitykset ja mielikuvat menneisyydestä syntyvät nykyään audiovisuaalisen median, kuten elokuvien, televisio-ohjelmien ja pelien avulla. Varsinkin elokuvissa ja televisio-ohjelmissa menneisyydestä kerrotaan usein historiallisten henkilöhahmojen elämän kautta, elämäkerroissa.

Vaikka elämäkertaelokuvia on tehty jo yli sadan vuoden ajan, ensimmäiset Suomessa tuotetut elokuvat saivat ensi-iltansa 1930-luvun lopulla. Tuolloin suomalainen studioelokuva eli nousukautta, ja tuotantoyhtiöillä oli mahdollisuus tarttua uusiin, resursseja vaativiin aiheisiin, kuten historiallisiin elämäkertaelokuviin. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisia menneisyyden esityksiä ensimmäiset suomalaiset elämäkertaelokuvat olivat sekä miten ne suhteutuivat ajan historiakulttuuriin ja sen muutoksiin. Tutkimuksen perusaineiston muodostavat kolmetoista vuosien 1937-1955 aikana tuotetuttua elämäkertaelokuvaa sekä niihin liittyvät aikakauslehti- ja sanomalehtiaineistot. Näiden lisäksi tutkimuksessa käytetään arkistolähteitä ja aikalaiskirjallisuutta.

Suomalaisen elämäkertaelokuvan boomin aikana suomalainen yhteiskunta ja kulttuuri kokivat murroksen. Tämä näkyi myös historiakulttuurissa, niissä eri tavoissa, joilla ihmiset hahmottivat suhdettaan menneisyyteen. Sotaa edeltävää ja sodanaikaista historiakulttuuria leimasi voimakas isänmaallinen, suomalaiskansallinen aatemaailma, kun taas sodan jälkeen kansallista menneisyyttä ja sen roolia yhteiskunnassa ryhdyttiin arvioimaan uudelleen. Muutokset historiakulttuurissa ja elokuvakulttuurissa vaikuttivat elokuvayhtiöiden tapoihin linjata tuotantoaan. Historialliset elämäkertaelokuvat olivat yleensä yhtiöidensä kalliita prestiisielokuvia, ja samalla ne edustivat tuottajien pyrkimyksiä esitellä ammatillista osaamistaan ja kansalliseksi esitettyjä tavoitteitaan. Kun 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen elämäkertaelokuvissa kansallista menneisyyttä kerrottiin ylevästi suurmiesten avulla, 1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvulla elokuvien retoriikka vaihtui kotimaan kuviksi ja kansan miesten tarinoiksi. Samalla aiemmin vakavina pidettyihin elämäkertaelokuviin alettiin liittää ajanviete-elokuvan leima. Toisaalta uudet elämäkertaelokuvat todistivat myös jatkuvuudesta. Yhä edelleen yksilötarinoiden avulla kerrottiin kansakunnan menneisyydestä ja päähenkilö oli ihailtu, yhteisönsä puolesta kärsivä mies.

Tutkimuksessa tuodaan esiin, miten elokuva-ala, varsinkin suuret tuotantoyhtiöt Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus, osallistui kansallisen historiakulttuurin ylläpitämiseen ja muokkaamiseen. Yhtiöt esiintyivät tietoisesti kansallisen menneisyyden määrittelijöinä ja pyrkivät näin parantamaan kulttuurista asemaansa. Kuvattaessa kansallisia suurmiehiä J. L. Runebergia ja Aleksis Kiveä tämä johti kiistoihin kulttuurieliitin kanssa, joka perinteisesti oli dominoinut kansallista historiakulttuuria. Toisaalta jännitteiset suhteet kertoivat siitä, miten populaarin median keinot ja mahdollisuudet kiinnostivat myös kulttuurieliittiä.

Historiakulttuurin muotona elokuvalle on ominaista sen mahdollistama audiovisuaalinen kokemus menneisyydestä. Tutkimuksessa analysoidaan sitä, millaisia menneisyyden läsnäolon kokemuksia elokuvat mahdollistivat tarinoidensa, kuviensa, ääniensä, tähtinäyttelijöidensä sekä ilmaisukonventioidensa avulla. Tyypillisesti menneisyyden läsnäolo pyrittiin rakentamaan nautinnolliseksi. Mielihyvää eivät tuottaneet vain näyttävä näyttämöllepano ja musiikki vaan myös totuudenmukaiseksi oletettu menneisyyskuvaus ja kerronnan rakentama tunneside historialliseen henkilöön.

In this doctoral dissertation, film is examined as a producer, sustainer and reviser of the society s relation to the past through Finnish biographical films produced between 1937 and 1955. The study inquires what kind of historical culture the films produced in this particular period articulated. This question is based on the notion that a community s relation to its past, i.e. meanings and experiences stemming from the past, takes its shape in historical culture.

The study shows how film as historical culture as a forum for reworking public articulations of the past induced discussion already at earlier times. In the mid 20th century, during the expansion of the entertainment industry, film was seen both as an interesting possibility and a threat. This recurring debate shows that the relation to the past is in constant flux and an object of never-ending negotiation. It also shows how audiovisual media still retain their central role in defining the relation to the past.

Thirteen Finnish biographical films produced between the years 1937 and 1955 function as the base material for the study. The meanings and experiences provided by the films and their interpretative framings are examined by cross-reading contexts, intermedially or intertextually film-related texts, contemporary public reception, and the films.

Between the years 1937 and 1955 biographical film, biopic, boomed in Finland. At the same time, Finnish society and culture underwent a radical change. The period of economic growth and political stability that had begun at the end of the 1930s was cut short by the Winter War and, after a brief interim peace, the Continuation War. Before and during the wars the growing Finnish film industry found it interesting and topical to draw their inspiration from the past. National themes dominant in the historical culture of the day were recognizable and caught people's interest. This nationally favorable subject matter increased the prestige of film productions and production companies, which in turn strengthened the companies' position both within the industry and culture at large. After WWII and in the early 1950s, the combination of historical culture and film culture was not a straightforward matter anymore. While in the early 1940s historical biographical film was proof positive of a company s state of the art professionalism, a decade later the same historical subject matter was deemed increasingly backward. In addition, changes in historical culture affected the situation. Nationalism had dominated the Finnish ideological landscape during the interwar period, but because of the changes in foreign and domestic policy after the war, it began to lose its sway.

Production companies approached the situation by emphasizing continuity. National history was still deemed a relevant and meaningful topic in films, but the definition for 'national' changed to fit the times. The biopics were now headlined by characters of a different sort, e.g. popular artists and men of the people , and the elevated nationalism of the earlier biopics descended to the level of local and everyday. While before the war it had been the high-born, linguistically and socially monolithic nation that had appeared in the films, after the war it was the nation of common men and peasants. However, central to Finnish biopics between the 1930s and the 1950s is that most of them narrate the nation's story through the story of an individual. The characters chosen to be the protagonists of the films were such who reflected the contemporaneously meaningful national values, or values that would be defined as such in the film.

Although the historical biographical films conformed to the prevailing historical culture, the interplay between film and historical culture was not entirely trouble-free. Discussions concerning two film productions, one that featured the Finnish national poet , J.L. Runeberg, as the main character and the other featuring the Finnish national author , Aleksis Kivi, serve as examples of how film companies were doubted as actors of historical culture. Critics were concerned about films misrepresenting the past or the disappearance of national values. Within the cultural elite the film industry could be seen as a representative of low-brow entertainment and thus inappropriate as an actor of historical culture.

As historical culture, biographical film aims to provide its viewers with a sense of experiencing the past for themselves. The biopics produced in the studio period made it possible to experience the past through the individual character and his life story. The narrative and expressive means posit the spectator in relation to a historic figure. It is typical for the 1930s and early 1940s films that this relation to the character remains distant. As the film characters became more psychological in nature in the late 1940s and the 1950s, they also shifted closer to the viewer. It was possible, however, that the past brought on by the characters did not result in a solemn national saga but rather a personal experience, as in the last biographical films of the period in question.

The sense of past, an affective engagement with the past, is crucial to the experience of historical biopics. Experiences of the past are enabled and constructed through narrative and expressive conventions and procedures common to film production. The means to narrativizing life, models used in characterization, and conventional expressive methods, such as constructing authenticity, were often already familiar to the spectators from foreign and domestic films, or from other narrative and expressive forms. Familiar conventions formed an accessible, coherent whole out of the past. Especially in the films produced at the beginning of the period here in question, sense of the past as a sensory experience is foregrounded in the historical characters or scenes stressing historical authenticity. In the study the famous historical figures depicted in biopics are interpreted as attractions, which, in line with early cinema, produce astonishment and pleasure by enlivening the statuary of the past. According to critical reception, the experiences of attraction were more common when Finnish biopics were still a novelty and the characters depicted in them widely known.

Recurring conventions do not mean that the meanings and experiences offered by films were somehow stable. Conventions are, rather, interpretative horizons that frame meaning-making in films. Conventions themselves are always malleable and changing. By conventions the significance of the modes of cultural memory are emphasized in the study. Important is not only that which is remembered but how it is remembered. Film produces and sustains cultural memory in ways peculiar to it. This is why it is important to study a single medium and its particular modes of narration and expression. For its part, film studies helps to make sense of the diversity and special characteristics of historical culture and the position audiovisual media occupies in it.