Ulrike Meinhof. Auf der Suche nach Wahrheit - Endstation Terrorismus

Abstract

Tutkimus käsittelee Ulrike Meinhofin osuutta nk. Baaderin vapautusoperaatiossa 1970. Ennen tätä Meinhof oli kannattanut laillista toimintaa, mutta perusti operaation jälkeen yhdessä Andreas Baaderin, Gudrun Ensslinin ja Horst Mahlerin kanssa Punaisen Armeijakunnan (RAF). Tutkimuksessa pohditaan, mikä sai intellektuellin uranaisen liittoutumaan taustaltaan aivan toisenlaisen Baaderin kanssa ja turvautumaan väkivallan käyttöön yhteiskunnan muuttamiseksi. RAF määritteli itsensä kaupunkisissiryhmäksi, valtiovalta nimitti heitä ensin anarkistisiksi väkivallantekijöiksi, ja vuoden 1972 jälkeen vakiintui käyttöön käsite terrorismi RAF:n ja muiden aseelliseen toimintaan turvautuneiden pienryhmien yhteydessä.

Toisin kuin tähänastisessa Meinhofia ja RAF:ää koskevassa kirjallisuudessa Meinhofia tarkastellaan osana sekä 1960-luvun yhteiskunnallista murrosvaihetta että hänen kulloisenkin viiteryhmänsä tavoitteenasettelua ja siten monien erilaisten diskurssien risteyskohtana. Aiemman tarkastelutradition olen työssäni määritellyt maskuliiniseksi Meinhof-kuvaksi. Uudet lähteet valottavat Meinhofin halua ammatissa toimimisen ohella myös olla perheelleen omistautuva hyvä äiti ja sitä, miten hänen pyrkimyksensä aiheuttivat voimakkaita ristiriitoja aviomiehen ja yhteiskunnan naiselle asettamien odotusten välillä. Tutkimuksessa käytetään Karl Mannheimin sukupolvianalyysia ja Norbert Eliaksen RAF:n kehittämää sosiaalisen sukupolvikonfliktin teoriaa, jonka hän laati selittämään RAF:n toimintaa, sekä Toril Moin Simone de Beauvoir -tutkimuksen lähestymistapaa.

Väitöskirja kattaa ajallisesti Ulrike Meinhofin (1934-1976) koko elämän, mutta se on jäsennetty Meinhofin elämän kolmen käännekohdan mukaan. Näistä ensimmäinen ajoittui vuoteen 1959, jolloin Meinhof keskeytti opintonsa ja ryhtyi toimittajaksi, koska hänen edustamansa opiskelijoiden asevarustelua vastustava liike oli joutunut umpikujaan. Meinhof siirtyi tuolloin Saksan kommunistisen puolueen (KPD) rahoituksella julkaistuun konkret-lehteen ja avioitui vuonna 1961 lehden julkaisijan Klaus Röhlin kanssa.

Toinen käännekohta on vuosi 1968, jolloin Meinhof erosi miehestään ja muutti Länsi-Berliiniin, hetkeä aiemmin käynnistyneen kapinan (Revolte) keskiöön. Avioeron jälkeen Meinhof syvensi naisen aseman kritiikkinsä koskemaan myös itsensä kaltaisia etuoikeutettuja naisia: Meinhofin radikalisoituminen merkitsi siis pyrkimystä omien tarpeiden toteuttamiseen myös yhteiskunnan tasolla, ts. yksityisen politisoimista.

Kolmas taitekohta on vuosi 1970, jolloin Meinhof RAF:ssä ryhtyi sanoista tekoihin. Saksan Sosiaalidemokraattinen puolue (SPD) oli 1969 ensi kertaa Liittotasavallan historiassa päässyt hallituksen muodostajaksi, mutta sen hallitusohjelma ei vastannut Meinhofin edustaman uusvasemmiston odotuksia. Osa aktivisteista jatkoi provokaation ja rajoitetun sääntöjen rikkomisen taktiikkaa. Vapautusoperaatiossa syntyneen laukaustenvaihdon perusteella Meinhof etsintäkuulutettiin murhayrityksestä epäiltynä ja tämän jälkeen hän teki päätöksen painua maan alle.

RAF:n valtiolle antaman sodanjulistuksen ja valtiovallan vastatoimien seurauksena yhteiskunta polarisoitui. Äärimmilleen tilanne kärjistyi vuonna 1977, kun RAF:n toteutti lukuisia väkivallantekoja ja valtiovalta vastasi entistä peräänantamattomammin. Tämän seurauksena RAF:n nk. ensimmäisen sukupolven toiminta päättyi Baaderin ja Ensslinin itsemurhaan, jota Meinhofin elämän traaginen päätös vuotta aiemmin oli tavallaan jo ennakoinut.

Meinhofin motiiveja ei aina voi yksiselitteisesti jäljittää, mutta uuden tutkimuksen ansiosta syntyy entistä tarkempi kuva rohkeasta ja älykkäästä naisesta, joka pyrki löytämään tehokkaita keinoja vastustaa autoritaarista vallankäyttöä. Hän ei myöskään halunnut sulkea silmiään ristiriidoilta, jotka vallitsivat yhteiskunnan selkeästi itselleen asettamien sosiaali- ja oikeusvaltioperiaatteiden sekä käytännön todellisuuden välillä. Meinhof ei ollut poikkeus RAF:ssä, sillä ryhmän jäsenistä keskimäärin puolet oli naisia, joista useimmat Meinhofin tapaan olivat lähtöisin ylemmän sosiaaliluokan perheistä. Heidän ratkaisunsa synnyttävät tulevaisuudessakin hyvin erilaisia tulkintoja, joten yhtä totuutta Meinhofista ei ole mahdollista saavuttaa.

On May 14, 1970 Ulrike Meinhof jumped out of the framework of the legal democratic system and started to build up an armed group called Red Army Faction, or RAF in short (in German Rote Armee Fraktion). In this work she was aided and abetted by Andreas Baader, Gudrun Ensslin and three other activists who became the hard core of the first generation of RAF. The enigma of Meinhof is, however, why a highly respected journalist and opinion leader of the West German New Left made this choice. Why did a mature woman and mother of two decide to involve herself in a political battle that was becoming marginalized? My historical analysis aims to elucidate Meinhof´s thinking and activities as a part of a crisis in society and analyse these as part of her various reference groups. In this examination I apply the generation model of Karl Mannheim, the social generation conflict theory of Norbert Elias and also the model of analysis proposed by Toril Moi in her research on Simone de Beauvoir. So far Meinhof´s choices and her decision have frequently been deemed distorted and extraordinary for a woman. However, seen as a point of intersection of different discourses they are more comprehensible. In my dissertation I introduce and criticize the existing analyses and literature on Meinhof as a masculine picture of her in which her solutions are mostly sharply questioned.

The whole life of Ulrike Meinhof (1934-1976) is examined and divided according to three main turning-points when Meinhof had to make important decisions. The first one was in 1959, when she discontinued her studies and became a journalist. She joined the staff of konkret in Hamburg and two years later married the editor-in-chief of this magazine, Klaus Röhl. The second change followed in 1968, when she divorced and moved to West Berlin, the heart of the "rebellion" ongoing since June 1967. Having divorced, she became aware of the fact that not only were low-income women repressed and exploited, but so was she herself. Although she was a career woman, she could not see her ideas making an actual difference either in her private or her public life. This realization in her case was the factor leading to the extreme decision that made the political concept "Private is political" become true.

The last point at which her life took a new turn was in 1970, when she abandoned her former non-violence principles. The German Social Democratic Party (SPD) had come to power for the first time in 1969, promising more democracy, but failing to satisfy some new left activists and their opinion-leader, Meinhof. Some of them continued their provocative actions and after 14 May, when Meinhof became wanted by the police having been accused of murder, she went underground.

The conflict between the RAF and the West German police force culminated in 1977 when the RAF perpetrated its most violent attacks and the state responded even more categorically. Following their defeat, the story of the first generation RAF ended in the death of Baader and Ensslin, which the decease of Meinhof a year earlier had anticipated.

The motives of Ulrike Meinhof cannot always be unambiguously traced, but new research always gives an ever close view of a courageous and intellectual woman who wanted to find ways to resist the authoritarian use of power both in public and in private. She would not close her eyes to the discrepancy between the aims and the reality in society. She was also no exception in the RAF, half of whose members were women and, like Meinhof, of bourgeois origin. The decisions taken by these women will be explained in the future, too, by many different conclusions and interpretations. Thus there will be more than one single "truth" regarding Ulrike Meinhof.