From Abyss into Nothingness. Five Essays on Paul Celan`s Poetics

Abstract

Työn viisi artikkelia pureutuvat viiteen Paul Celanin (1920-1970) runoudesta nousevaan topokseen, joita aiempi Celan-tutkimus on sivunnut, mutta joista ei ole kirjoitettu yksin niihin keskittyvää tutkimusta. Nuo viisi ovat: syöveri (Abgrund), paradoksi, anonyymisyys, kirjallinen transsendenssi ja ei-mikään. Toisin kuin valtaosa aiemmasta tutkimuksesta, näitä topoksia ei ymmärretä ensisijaisesti negatiivisina ja kieltävinä, vaan runouden mahdollisuuksina uudistaa ja syventää kielikokemusta. Nämä viisi epäkäsitettä kiinnittävät Celanin runouden kielelliseen ja filosofiseen vastatraditioon, joka ulottuu esisokraatikkojen paradokseista mestari Eckhartiin ja Martin Heideggerin ei-minkään filosofiaan.

Teoreettisesti ja metodologisesti väitös ehdottaa kolmatta kantaa Hans-Georg Gadamerin ja Jacques Derridan dekonstruktion väliltä: ensinnäkin hermeneuttinen kehä ymmärretään Möbiuksen nauhana, jossa ulkopuoli (maailma) ja sisäpuoli (teksti) yhtyvät saumattomasti, toisekseen hermeneuttisen osan ja kokonaisuuden käsitteet korvataan fragmentilla ja fraktaalilla; kolmanneksi dialogisuuden ja toiseuden sijaan painotetaan trialogia ja kolmuutta.

Lopputuloksena Celan nähdään mystiikattomana mystikkona, jonka paradoksit kannattelevat runon totuutta. Hänen poetiikkansa ontologia perustuu kielikokemuksen syöverimäisyyteen, kielellinen individuaatio saavutetaan nimettömyydessä, ja eimikään kohdataan runouden voimana.

The five articles in the dissertation address five interconnected poetic topoi of Paul Celan´s (1920-1970) poetry. These are: abyss (German Abgrund), paradox, anonymity, literary transcendence, and nothingness. The majority of earlier research has deemed these to be negative ways of language, but in this study they are taken as means to revitalize poetic language and the experience of it. In Celan they are connected to a shadow tradition ranging from the paradoxes of ancient Greece to the mysticism of Meister Eckhart and Martin Heidegger´s concept of nothingness.

With the aid of these sources Celan?s poetics is able to find a third stance and terms in-between the positive (language as communicative medium) and negative (noncommunicative) poles of language.

On the theoretical and methodological levels (discussed in Introduction and Afterword) the dissertation calls forth a third stance also between the major paradigms of the theory of interpretation, Hans-Georg Gadamer´s hermeneutics and Jacques Derrida´s deconstruction, with which Celan?s work enters into a trialogue. With theoretical refigurations the hermeneutical circle is thus schematized as Möbius strip, part/whole dynamics are replaced by those of fragment and fractal, and instead of otherness and dialogue, thirdness and trialogue are sought after. It is claimed that with these means poetry, and especially Celan´s, is better able to preserve its poetic singularity.

As a result Celan is depicted as a mystic without mysticism, whose paradoxes guarantee poetic truth; grounding his ontology of poetry to a groundless abyssality of language; achieving linguistic individuation through namelessness, and relying on nothingness as a poetic force.