The Use of Seclusion and Mechanical Restraint in Psychiatry - A Persistent Challenge over Time
Keski-Valkama, Alice (2010)
Keski-Valkama, Alice
Tampere University Press Vanhan Vaasan Sairaala
2010
Sosiaalipsykiatria - Social Psychiatry
Lääketieteellinen tiedekunta - Faculty of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2010-02-24
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8025-6
https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8025-6
Tiivistelmä
Mielisairaisiin kohdistuvilla pakkotoimenpiteillä, kuten huoneeseen tai lepositeisiin eristämisellä, on pitkä historia. Ne ovat osa myös tämän päivän psykiatriaa. Nykykäsityksen mukaan psykiatrisen sairaalahoidon aikana käytettäviin pakkotoimenpiteisiin pitäisi turvautua ainoastaan viimeisenä keinona silloin, kun se on välttämätöntä potilaan tai muiden turvallisuuden kannalta. Pakkotoimenpiteiden käytön tulisi olla mahdollisimman vähäistä ja selkeästi perusteltua. Vastaako tämä käsitys psykiatrian arkitodellisuutta?
Alice Keski-Valkama tarkastelee sosiaalipsykiatrian alaan kuuluvassa väitöskirjatutkimuksessaan huone-eristyksen ja lepositeiden käyttöä suomalaisessa psykiatriassa 1990 luvun alusta tähän päivään. Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin näitä pakkotoimenpiteitä käytetään osana psykiatrista sairaalahoitoa, miksi pakkotoimenpiteitä käytetään, ketä pakkotoimenpiteiden kohteena olevat potilaat ovat ja millainen kokemus pakkotoimenpiteen kohteena oleminen on. Lisäksi tutkimuksessa annetaan suuntaa pakkotoimenpiteiden käytön kansainväliseen vertailuun.
Valtakunnallinen kyselylomake- ja rekisteritutkimus toteutettiin 1990 2004 välisenä aikana. Tutkimuksen kohteena olivat maamme kaikki psykiatriset sairaalat. Haastattelututkimukseen osallistui yli sata eristettyä potilasta kahdesta oikeuspsykiatrisesta sairaalasta sekä kahden sairaanhoitopiirin psykiatrisesta sairaalasta Suomessa. Kasvainvälisessä pakkotoimenpiteitä käsittelevässä osatutkimuksessa oli mukana kaksitoista maata Suomi mukaan lukien.
Kansainvälistä kehitystä mukaillen maassamme on kuluneen kahden vuosikymmenen aikana kiinnitetty lainsäädännöllisesti huomiota sekä potilaan asemaan ja oikeuksiin terveydenhuollossa, että tahdosta riippumattomien toimenpiteiden edellytyksiin psykiatriassa. Tutkimus kuitenkin osoitti, että lainsäädäntömuutokset eivät yksinään riittäneet olennaisesti vähentämään pakkotoimenpiteiden käyttöä 15 vuoden tarkastelujaksolla. Huone-eristyksen ja lepositeiden käyttömäärissä ja valinnassa havaittiin alueellisia eroja. Huone-eristysten kesto kasvoi kolminkertaiseksi. Tavallisin pakkotoimenpiteiden syy oli kiihtynyt ja sekava käyttäytyminen ilman merkkejä toteutuneesta tai uhkaavasta väkivallasta. Pakkotoimenpiteet kohdistuivat pääasiassa kliinisesti kaikkein vaikeimpiin potilaisiin.
Haastattelututkimus osoitti, että riippumatta siitä, oliko kyseessä valtion oikeuspsykiatrinen sairaala vai sairaanhoitopiirin psykiatrinen sairaala, eristettynä oleminen oli potilaille kielteinen ja mieleenpainuva kokemus. Ainoa havaittu ero sairaalatyyppien välillä oli se, että oikeuspsykiatrisissa sairaaloissa hoidossa olevat potilaat kokivat eristämisen vielä useammin rangaistukseksi. Eristettyjen potilaiden näkökulmasta tarkasteltuna pakkotoimenpiteiden käytössä oli sekä psykologisia että fyysisiä puutteita.
Kansanvälinen vertailu osoitti huomattavia eroja pakkotoimenpiteiden valinnassa ja määrissä. Suomi asettui tässä vertailussa keskivaiheille. Hankkeita pakkotoimenpiteiden käytön rajoittamiseksi on jo meneillään joissakin Euroopan maissa.
Tutkimus tukee aiemmin esitettyjä olettamuksia siitä, että syvään juurtuneet käytännöt ja asenteet määrittävät pakkotoimenpiteiden käyttöä ainakin yhtä vahvasti kuin turvallisuusnäkökohdat ja potilaiden oikeudet. Vaikka joissakin tilanteissa pakkotoimenpiteisiin turvautuminen on välttämätöntä, tavoitteena tulisi olla niiden mahdollisimman vähäinen käyttö. Tämä edellyttää yhteisesti hyväksyttyjen toimintatapojen jatkuvaa tarkastelua. Tutkimuksen perusteella erityisesti pakkotoimenpiteiden käytön syihin ja kestoon on kiinnitettävä huomiota. Pakkotoimenpiteen kohteeksi joutuneen potilaan fyysinen ympäristö ja psykologiset tarpeet on huomioitava nykyistä paremmin.
Alice Keski-Valkama tarkastelee sosiaalipsykiatrian alaan kuuluvassa väitöskirjatutkimuksessaan huone-eristyksen ja lepositeiden käyttöä suomalaisessa psykiatriassa 1990 luvun alusta tähän päivään. Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin näitä pakkotoimenpiteitä käytetään osana psykiatrista sairaalahoitoa, miksi pakkotoimenpiteitä käytetään, ketä pakkotoimenpiteiden kohteena olevat potilaat ovat ja millainen kokemus pakkotoimenpiteen kohteena oleminen on. Lisäksi tutkimuksessa annetaan suuntaa pakkotoimenpiteiden käytön kansainväliseen vertailuun.
Valtakunnallinen kyselylomake- ja rekisteritutkimus toteutettiin 1990 2004 välisenä aikana. Tutkimuksen kohteena olivat maamme kaikki psykiatriset sairaalat. Haastattelututkimukseen osallistui yli sata eristettyä potilasta kahdesta oikeuspsykiatrisesta sairaalasta sekä kahden sairaanhoitopiirin psykiatrisesta sairaalasta Suomessa. Kasvainvälisessä pakkotoimenpiteitä käsittelevässä osatutkimuksessa oli mukana kaksitoista maata Suomi mukaan lukien.
Kansainvälistä kehitystä mukaillen maassamme on kuluneen kahden vuosikymmenen aikana kiinnitetty lainsäädännöllisesti huomiota sekä potilaan asemaan ja oikeuksiin terveydenhuollossa, että tahdosta riippumattomien toimenpiteiden edellytyksiin psykiatriassa. Tutkimus kuitenkin osoitti, että lainsäädäntömuutokset eivät yksinään riittäneet olennaisesti vähentämään pakkotoimenpiteiden käyttöä 15 vuoden tarkastelujaksolla. Huone-eristyksen ja lepositeiden käyttömäärissä ja valinnassa havaittiin alueellisia eroja. Huone-eristysten kesto kasvoi kolminkertaiseksi. Tavallisin pakkotoimenpiteiden syy oli kiihtynyt ja sekava käyttäytyminen ilman merkkejä toteutuneesta tai uhkaavasta väkivallasta. Pakkotoimenpiteet kohdistuivat pääasiassa kliinisesti kaikkein vaikeimpiin potilaisiin.
Haastattelututkimus osoitti, että riippumatta siitä, oliko kyseessä valtion oikeuspsykiatrinen sairaala vai sairaanhoitopiirin psykiatrinen sairaala, eristettynä oleminen oli potilaille kielteinen ja mieleenpainuva kokemus. Ainoa havaittu ero sairaalatyyppien välillä oli se, että oikeuspsykiatrisissa sairaaloissa hoidossa olevat potilaat kokivat eristämisen vielä useammin rangaistukseksi. Eristettyjen potilaiden näkökulmasta tarkasteltuna pakkotoimenpiteiden käytössä oli sekä psykologisia että fyysisiä puutteita.
Kansanvälinen vertailu osoitti huomattavia eroja pakkotoimenpiteiden valinnassa ja määrissä. Suomi asettui tässä vertailussa keskivaiheille. Hankkeita pakkotoimenpiteiden käytön rajoittamiseksi on jo meneillään joissakin Euroopan maissa.
Tutkimus tukee aiemmin esitettyjä olettamuksia siitä, että syvään juurtuneet käytännöt ja asenteet määrittävät pakkotoimenpiteiden käyttöä ainakin yhtä vahvasti kuin turvallisuusnäkökohdat ja potilaiden oikeudet. Vaikka joissakin tilanteissa pakkotoimenpiteisiin turvautuminen on välttämätöntä, tavoitteena tulisi olla niiden mahdollisimman vähäinen käyttö. Tämä edellyttää yhteisesti hyväksyttyjen toimintatapojen jatkuvaa tarkastelua. Tutkimuksen perusteella erityisesti pakkotoimenpiteiden käytön syihin ja kestoon on kiinnitettävä huomiota. Pakkotoimenpiteen kohteeksi joutuneen potilaan fyysinen ympäristö ja psykologiset tarpeet on huomioitava nykyistä paremmin.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4673]