"Hohto on mennyt herrana olemisesta" - televisio ja poliitikko

Abstract

Paavo Noponen kutsui aikoinaan televisiota uudeksi perheenjäseneksi , jolla on paljon outoja ja yllättäviäkin piirteitä . Väitös kertoo siitä, miten tämä perheenjäsen osoittautuikin Troijan hevoseksi, joka toi kaikkien muiden herkkujen ohella olohuoneisiin politiikan ja poliitikon. Moni porvari sai nyt ensi kertaa kuulla ja nähdä kommunistin puhuvan, ja monen duunarin kotiin tunkeutui porvari. Radion pahamaineinen Pienoisparlamentti sai nyt television myötä jatkoa vaalikeskusteluista ja -valvojaisista, Peukaloruuvista ja Jatkoajasta, jossa esiintyi charmikkaaseen tapaan pääministeri Mauno Koivisto.

Väitös on historiallisin esimerkein pippuroitua mediafilosofiaa, jonka lähtökohtana on Walter Benjaminin kuulu essee Taideteos mekaanisen uusintamisen aikakaudella. Tekijä testaa ja päivittää hänen ajatuksiaan elokuvasta ja elokuvatähdistä television ja poliitikon osalta. Totuutta tämän päivän imagopolitiikasta ja -poliitikosta ei etsitä parturista ja vaatekaupasta, vaan siitä miten uusi medium haastoi perinteisen politiikan muodot. Älä lähde hyvistä vanhoista asioista, vaan uusista huonoista , voisi kuulua teoksen motto.

Työ ei tyydy valittelemaan kansan vieraantumista politiikasta, vaan väittää myös poliitikon vieraantuneen itsestään ja muuttuneen tavaran kaltaiseksi julkisuuden markkinoilla kiertäväksi olioksi, jonka olennaisin piirre on toisto. Oman käsittelynsä saa muun muassa politiikan ja huumorin suhde, kyyninen katsoja, Mannerheimin aavemainen hahmo, Urho Kekkonen varhaisena mediafilosofina, Mauno Koivisto brechtiläisenä poliitikkona sekä tämän päivän proustilainen politiikka . Tekijä selvittää vihdoin myös Sauli Niinistön menestyksen salaisuuden.

According to Paavo Noponen, television was "a new family member", who had "many uncanny and surprising qualities". My dissertation brings out how this family member turned out to be a Trojan horse, which brought politics and policians to the living-room. Many bourgeois families now heard and saw for the first time how a communist spoke and many working-class homes were invaded by a bourgeois politician.

This dissertation is media-philosophy peppered with historical examples. The starting-point is Walter Benjamin´s famous essay The Work of Art in the Age of It´s Technological Reproducibility. The author tests and updates his ideas about cinema and film-stars in the light of television and politician. The truth about today´s imago-politics can´t be found from the barber-shops and tailors, but from how the new medium challenged the forms of the traditional politics. "Don´t start from the good old things, but from the bad new ones" could be the motto of this dissertation.

My dissertation does not complain so much the alienation of voters from politics, because the politician is also alienated from himself and changed into a commodity who circulates in the market of publicity. The main quality in it is repetition. The work also tells us about the relationshop between humour and politics, about the cynical television spectator, about the ghostlike figure of Mannerheim, about Urho Kekkonen as an early media-philosopher, about Mauno Koivisto as a brechtian politician and about today´s ´proustian politics´. The author also tells us the secret of Sauli Niinistö´s success.