Tvorets, sub ekt, en t ina: strategii enskogo pis ma v russkom simvolizme

Abstract

Tutkimus Luoja, subjekti nainen: tekijyyden strategiat venäläisen symbolismin naiskirjailijoiden tuotannossa käsittelee luovan naissubjektin konstruoimista venäläisessä 1900-luvun alun kirjallisuudessa. Venäläisessä symbolismissa, sen teksteissä ja sosiaalisissa käytänteissä, luovuus ja luova subjekti olivat keskeisiä teemoja. Esteettisissä pohdinnoissaan symbolistit korostivat feminiinisyyttä mm. tuoden aikansa kirjallisuuskeskusteluun Sofian ja Ikuisen naisellisuuden käsitteet. Symbolistisen estetiikan sukupuolittuneiden mallien tarkastelu osoittaa täten, että ideaalinen Luoja on maskuliininen subjekti, jossa on feminiinisiä piirteitä. Feminiinisyyden osuus symbolistisessa luovuuden ihanteessa on toimiminen luovan subjektin konstruoinnin välineenä. Feminiinisyyden korostus ei johda feminiinisen subjektin tai naistekijyyden konstruointiin, vaan - päinvastoin - feminiinisyyttä korostava metaforiikka tarjoaa naisille symbolistisessa taiteessa välineen, objektin ja muusan roolia. Tästä taustasta nousee tutkimuskysymys: Millä tavoin naiskirjailijat rakensivat tekijyyttä symbolisteina ja naisina?

Tutkimuksessa tarkastellaan viiden venäläisen 1900-luvun alun naiskirjailijan tekstejä, joissa pohditaan luomisen, tekijyyden ja subjektiuden kysymystä naisen näkökulmasta. Tarkastelun kohteena on proosa- ja runotekstejä sekä yksi kirjallinen essee. Valittuja tekstejä yhdistää se, että ne nostavat esiin naisten luomistyöhön liittyviä seikkoja. Tarkasteltavista kirjailijoista Zinaida Gippius oli ainoa, joka kirjoitti naistekijyydestä teoreettisena kysymyksenä. Niin esseessään Zverebog (Petojumala, 1908) kuin muutamissa runoissaan hän esittää, että feminiinistä subjektia ei ole; subjektius itsessään on maskuliinista. Aivan päinvastaista kantaa edustaa Ljudimila Vil kina, joka sonettikokoelmassaan Moj sad (Puutarhani, 1906) etsii nimenomaan feminiinistä subjektiutta ja päätyy samanlaisiin käsityksiin kuin aikansa feministiset ajattelijat ja myöhemmistä teoreetikoista mm. Luce Irigaray. Poliksena Solovjova kuvaa kertomuksessaan Nebyvalaja (Olematon, 1912) miesfilosofin ja muusan suhdetta tavalla, joka näyttää, että muusa on maskuliinisen luovan neron mielikuvituksen tuotetta, performatiivisesti tuotettu ja vailla empiiristä olemassaoloa. Nina Petrovskaja, jota on pidetty kirjallisuushistoriassa dekadenssin symbolina, kieltäytyy kertomus-kokoelmassaan Sanctus amor (1908) systemaattisesti dekadenssille tyypillisestä naisen mystifioinnista ja metaforisoinnista. Omissa teoksissaan tämä dekadenssin symboli osoittautuu näin antidekadentiksi. Lidija Zinov eva-Annibal tarkastelee teoksessaan Tridtsattri uroda (Kolmekymmentäkolme kuvatusta, 1907) symbolistisen estetiikan käytänteitä luovan naisen kannalta. Teos näyttää, että naistekijyyden konstruoiminen symbolistisen estetiikan tarjoamien metaforien varassa ei ollut mahdollista; symbolistisen estetiikan sukupuolidiskurssi oli hänelle parodian kohde. Tämän teoksen jälkeen Zinov eva-Annibal siirtyikin realistiseen kuvaustapaan.

Tutkimus osoittaa, että kaunokirjallinen, fiktiivinen materiaali oli keskeinen foorumi, jolla naistekijyyttä ja subjektiutta konstruoitiin. Kukin kirjailija toimi kuitenkin melko riippumattomana, eivätkä eri naiskirjailijoiden tekijyyden strategiat muodosta yhteneväistä linjaa. Keskeistä kaikille oli pyrkimys dualismien voittamiseen ja monia yhdistää naiskeskisyys ja siihen liittyvä subjektiuden rakentaminen suhteessa toiseen naiseen. Symbolismin naiskirjailijoiden tekijyysstrategioissa näkyy sama dilemma kuin oman aikamme feministisessä teoriassa: kysymys siitä, onko subjektin kategoria sinänsä maskuliininen (J. Kristeva) vai tulisiko konstruoida erityistä femininistä subjektiutta (L. Irigaray). Siinä missä nykyteoreetikot ovat käsitelleet kysymystä subjektiudesta tutkimuksen tarjoamien teoreettisen käsitteiden avulla, 1900-luvun venäläiset naiskirjailijat käyttivät ajatustensa ja strategioidensa kehittelyssä, usein subversiivisesti, niitä metaforia, joita esteettinen diskurssi tarjosi. Metaforien merkitys subjektiuden rakentamisessa oli keskeinen ja tutkimus osoittaa, että kirjallisuudentutkimuksen metodein on saavutettavissa tietoa subjektiudesta sosiaalisena ja filosofisena kysymyksenä.

The doctoral dissertation Creator, Subject, Woman: Strategies of Women s Writing in Russian Symbolism examines the construction of authorial subjectivity in Russian fin de siècle literature. Creativity and the creative subject were central concepts in the aesthetical discussions and social practices of the Russian Symbolist movement. The role of femininity was foregrounded in Symbolist discourse and manifested, for example, by the popular concepts of Sofia and the Eternal Femininity. The creative subject was understood as masculine with some feminine traits. The role of femininity, on the other hand, was to function as the vehicle for the construction of the creative subject. The gender system of Russian Symbolist aesthetics forms the background of the research question: what were the strategies for constructing authorial subjectivity in Russian Symbolist women s aesthetic practices?

The research material consists of texts written by five women authors affiliated with Russian Symbolism. These texts are understood as manifestations of the authors reflections on gender and creation and as cultural activities, which participated forcefully in the constructing of female authorship and subjectivity. Zinaida Gippius touched on the topics of authority, subjectivity and gender in her poetry, but unlike the other writers discussed in this study she also approached female authorship as a theoretical question. In the essay Zverebog (Beastgod, 1908) she insists that the feminine subject does not exist and that subjectivity itself is a masculine category. Liudmila Vil kina s point of departure is contrary to Gippius: in the collection of sonnets Moj sad (My Garden, 1906) Vil kina strives at constructing a feminine subjectivity in terms similar to Luce Irigaray s much later philosophical writings. In the novella Nebyvalaia (The Woman Who Never Was, 1912) Poliksena Solovyova depicts a love affair between a philosopher and his muse. At the end of the novella it becomes evident that Sofia is a product of the philosopher s imagination, she has no empirical existence but represents a performatively produced philosophical/aesthetical category. In the literary historical canon Nina Petrovskaia is often presented as the emblematic figure of Russian decadence. However, in her fictional text Sanctus amor (1908) she writes against decadent aesthetics as well as against the symbolist means of mystifying women. She does not use the female characters as metaphors. Lidiia Zinov eva-Annibal s Tridtsattri uroda (Thirty-three Abominations, 1907) depicts Symbolist aesthetic practices from the viewpoint of a woman. The novella points to the realization that the artistic means provided by Symbolist aesthetics did not enable the constructing of a feminine creative subject. The writer s own literary career points to the same: she disassociated herself from the Symbolist movement and turned in her writing to realist conventions.

The dissertation shows that fictional writing was a central forum for constructing subjectivity and authority for the women writers within the Russian Symbolist movement. One common feature was the idea of avoiding gendered dualisms. In addition, woman-centeredness as a means of constructing identity was well represented in all of their texts. There was not, however, a single unified design for constructing authorial subjectivity that these women authors shared, but rather each worked out her strategies independently of others. The authorial strategies of Russian Symbolist women writers reveal, in fact, the same dilemma as contemporary feminist theory: the question concerning the possibility of feminine subjectivity (Julia Kristeva vs. Luce Irigaray). While contemporary thinkers use theoretical concepts, the Russian Symbolist women writers utilized fictional writing and Symbolist artistic discourse, often subversively. Thus the role of metaphors was central to the processes of constructing authority and subjectivity. The analysis of these metaphors shows that the creative texts of Russian Symbolist women authors correspond to tenets of postmodernist gender theory. Thus the women authors cannot be labelled as epigones, as is often done in literary histories, but rather they were the avant-garde in rethinking subjectivity.