Onnen semiotiikkaa

Abstract

RUNON SEMIOOTTISTA ANLYYSIA

A.G. Greimasin semiotiikkaa lähestyn Eero Tarastin viitoittamaa tietä. C. S. Peircen määrittelemät käsitteet, kuva, ikoni ja merkki kulminoituvat merkityksen pienimpien yksikköjen, seemien, analysoinniksi. Milloin runo, yhteen ajattomaan hetkeen tiivistetty kirjallinen esitys, näyttäytyy kokonaisvaltaisesti euforisessa, hyvää mieltä henkivässä tulkintahorisontissa, milloin vain jotkin runon piirteet viittaavat onnelliseen tilaan. Runon keinot ovat kiinni sanoissa, lekseemeissä, ne voivat sisältää monia seemejä. Kääntäjä käyttää toisen kielen sanoja ja joskus aivan eri sanoja, jotka runon lukijalle ensiksi tulisivat mieleen, jos hän itse olisi tekstiä muokkaamassa. Käännöksen kokonaisuuteen tulee kuitenkin niitä seemejä, jotka alkuperäistekstiäkin leimaavat; ja juuri seemien vastaavuutta on käännösanalyysissa haluttu tarkastella. Lekseemien valinnassa ja järjestelyssä näkyy kääntäjän tulkitseva osuus. . Joskus edessämme on kuva reaalisessa maailmassa olevasta onnen täyttymyksestä niin kuin Viola Renvallin runossa ”Nu sover barnet”, jossa lapsen unen hetkeen on kasattu koko maallinen onni. Marilainen Svetlana Esaulovan runossa lapsen unta valvova äiti on kokee elämän täyttymyksen sanoessaan ”kuinka paljon onnea kannan itsessäni, kuinka paljon on annettu yhdelle ihmiselle, kaarrun taivaaksi oman lapseni ylle”. Lapsen uneen nukahtamisen hetki on merkityksellinen, ja sen hetken kauneuden ja peruuttamattomuuden on kouriin tuntuvasti saanut esiin petroskoilainen Salli Lund, kun hän on kuvannut pakkosiirtojen aikoina menehtyneitä lapsia: ”Hän hiljeni ja poistui – kallis lapsi, sammui hiljaa niin kuin aamutähti”. Elena Nikolajevalle tuo onea lapsen ja äidin yhteys. Lapsen mama-huuto pyrkii vapisuttaamaan koko maailmaa niin kuin Nikolai Laine sitä suomeksi tulkitsee. Nuoren petroskolaisyntyinen Jaana Niemen ruojen onnea on sielun sisäinen rauha.

Onnen runoihin ei aina tarvita kuviteltavaa reaalista maailmaa Mirkka Rekola toteaa: ”Kuvittelin, millaista voisi olla, siitä jo elin”. Eeva-Liisa Mannerin runojen tapahtumapaikka on usein toinen maailma, tuonpuoleinen, niin kuin Sinikka Tuohimaa on tutkimuksissaan osoittanut. Onni voi näkyä siinä helppoudessa, millä päästään liikkumaan eri maailmojen välillä. ”Nu kunde man träda hinsides aftonen och utplånas som från en filmremsa” ruotsintaa Göran Trönkulla Mannerin säkeet: ”Nyt voisi kulkea illan tuolle puolen ja kadota kuin filmiltä”. Ja erityisen tavoiteltavaa on kivuton siirtyminen elämästä kuolemaan, jota Manner kuvaa säkein: ”Kevyt ja helppo lähtö”. Onnen semiotiikan nimiessee on kirjoitettu Josiane Georgen runoista, joissa käsitellään oman lapsen menettämistä. Kun haastattelin Ranskassa Josiane Georgea, en tiennyt vielä mitään oman lapsen kuoleman aiheuttamasta surusta enkä kuoleman niin käänteentekevästä merkityksestä kaikkeen sitä seuraavaan elämään. Minulla oli Ranskan vaiheessani lapsi siellä mukana ja minua ihastutti se voima, millä Josiane George kuvaa lapsen läheisyyden aiheuttamaa onnea. Runot täyttää niin suuri onni siitä kun lapsi, nuori ihminen, on elänyt, hän on nähnyt orvokit ja hän on rapistellut hiekkaa jaloissaan. Subtekstinä oleva Victor Hugon Les Contemplations, jossa Hugo kuvaa tyttärensä ja tämän aviomiehen hukuttautumista, tuntui vain kaukaiselta kirjalliselta tapahtumalta.

Arthur Rimbaud\'n runoissa onnea on ikuisuuden löytäminen. Eri suomentajat, kuten Jaakko Ahokas, Pekka Parkkinen, M.T. Erholtz, Lassi Nummi ja Kari Salosaari, tuovat runokuvaan tulkitsevat näkemyksensä niin kuin myös käännösten arvostelija Väinö Kirstinä.

Phlippe Jacobin toimittamaan suomalaisten runojen ranskannoksia siältävään antologiajukaisuun, Rivages du Nord on valittu Kari Aronpuron runo, jossa onnea on pitää sylissä lasta, kun tämä piirtää kauppalapulle kasvot. Kerstin Lindqvistin ruotsintamana Eeva Kilvestä on hioutunut suoraviivaisempi rakkauden ylistäjä kuin mitä alkuperäisteksteistä voisi havaita. Kilvellä onnea on perheyhteyden kokeminen, ja tuon euforisen tunteen seemejä voi havainnollistaa semioottiselle neliölle aseteltuina kahden kielen leekseemeinä. Aila Meriluoto taas kuvaa niin satuttavasti päättynyttä nuorta rakkautta, että säkeistä \"Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli\" on tullut usein siteerattua muistokirjoituslyriikkaa. Rakkauden kuolemattomuuteen on haluttu sisällyttää yhdessä vietetyn ajan onnen tunne, ja Ulrike Kragerin saksankielinen käännös korostaa siinä persoonan kuolemattomuutta.

Liisa Laukkarisen runossa onni voi kasvaa siitä, kun vanhan, hauraan äidin olemuksessa näkyy merkkejä tämän voimiensa päivien vaiheista, kauniista pitkästä tukasta, koristeista, kellosta ja kalenterista. Kantelettaren käännöksissä korostuu joskus yleistunteen hallitseva kuva, Ranskantaja Jean-Luc Moreau puhuu heikkoudesta, faiblesse, kun kansanrunon nainen toteaa: \"oli minulla ennen polvet paljoa paremmat, käsivarret vantterammat”. Seemi on käännöksessä sama, mutta kansaruno haluaa käyttää myönteisiä ilmaisuja, euforisen tunteen herättäviä lekseemjä. James Bosleyn toimittamassa englanninkielisessä Kantelettaren runojen käännösvalikoimassa \"I Will Sing of What I Know\" on samanpiirteisiä ilmiöitä kuin ranskannoksessakin. Runojen tulkintahorisontti laajenee ja jo runon nimenä on usein kuin hyperonyymi koko runosta. Suomalainen kansanruno on maanläheisempi, se kertoo vain tapauksen, kuten runossa \"Erilainen kirkonkäynti\", joka englanninkielissä laitoksessa on saanut yleistetyn nimen \"Churchgoers\". Kun Kantelettaressa itseään pienikokoisena pitävän tytön eroavuutta muihin tyttöihin luonnehditaan sanoin \"muut on suuret ja soriat, mustakulmat ja koriat\", saa ilmaus Robert Vinosen venäjänkielisissä käännöksessä muodon, jossa tulee esiin kuinka muut tytöt ovat oikein kauniita, valkotukkaisia, valkokätisiä. Käännös ei puhu mitään suuruudesta eikä mustista kulmista, mutta se on kuitenkin välittänyt erilaisuuden tunteen seemin, joka on hallitseva kun runon minä vertaa itseään toisiin ja erilaisuus välittää runon minän onnettoman kohtalon. Raskasta Stalinin aikaa eläneen marilaisen Zinaida Katkovan runo ”Tulin humalaan” vakuuttaa, että naisen onneen tarvitaan jotain, sellaista, mistä sielu sairastuu, kukkii ja uudelleen nuorentuu. Kansanrunoudessa onnellinen on usein se joka ei ole osaton, ranskan sana ’heureux’, onnellinen, ’heure’, aika, voisi viitata sellaiseen, jolla on aikaa, aikaa olla onnellinen, ja onnea voi näkyä yhdessä merkityksen yksikössä.