Kulttuuri ja tietoyhteiskunta: Esitutkimus digitaalisen median käytöstä taideinstituutioissa

Abstract

Kulttuuri ja tietoyhteiskunta -esitutkimus selvittelee digitaalisen median käyttöä ja siitä aiheutuvia kulttuurisia muutoksia taideinstituutioiden arjessa. Kulttuuri-sana esiintyy tutkimuksessa kolmessa merkityksessä: taideinstituutioita tarkastellaan kulttuurialan toimijoina, tarkastelu kohdistuu digitaaliseen kulttuuriin, eritoten digitaaliseen yhteisöllisyyteen, ja tutkimusote on kulttuurintutkimuksellinen. Digitaalisen median käytön mahdollisuuksia ja haasteita on kartoitettu teemahaastatteluin seitsemässä tamperelaisessa taideinstituutiossa sekä kahden vapaan taiteen toimijan osalta. Esitutkimuksen tarkoituksena on tuottaa ideoita kehityshankkeeksi. Haastattelujen pohjalta pohditaan digitaalisen sisältötuotannon liiketoiminnan mahdollisuuksia kulttuurialalla. Useimmat haastatelluista kaipaavat koulutusta, joka perehdyttäisi digitaalisen sisältötuotannon osaamiseen tai palveluiden ostamiseen. Tietoyhteiskuntakehitys näyttäytyykin organisaatioissa elinikäisen oppimisen vaateena. Haasteena pidetään medianmukaisen tuotannon hallitsemista ja resurssikysymyksiä. Digitaalisten sisältöjen kehityshankkeisiin ei tunnu löytyvän sopivia kumppaneita eikä ulkopuolisia rahoituslähteitä; lisäksi niihin kanavoitujen sisäisten voimavarojen katsotaan olevan pois taideinstituutioiden perustoiminnoista. Taideinstituutioissa kuitenkin tuotetaan myös digitaalisia sisältöjä: kokoelmien hallinnassa digitaalinen media on keskeisellä sijalla, ja verkkosivut mielletään erityisesti tiedottamisen ja markkinoinnin välineeksi. Myös digitaalisen kulttuurin, esimerkiksi verkkoyhteisöllisyyden ja mobiiliviestinnän, mahdollisuudet kiinnostavat. Useimmiten viestintästrategiassa edetään silti maltillisesti tamperelaisten kuluttajien ehdoilla. Digitaalisen sisältötuotannon ideologia ei suoranaisesti palvele yksittäisiä taideinstituutioita, jotka toimivat pääosin julkisrahoitteisesti. Taideinstituutioiden ydinosaamista on taideteosten ja -elämysten tuottaminen sekä taideteosten luomisedellytysten turvaaminen, ei niinkään sisältötuotanto ja sen liiketoiminta. Lisäksi digitaalisia sisältöjä tuotettaessa synnyttävät ristiriitoja julkisilta palveluilta odotettu maksuttomuus ja toisaalta niiden tuottamiseen liitetty kustannustietoisuuden vaatimus esimerkiksi kaupungin organisaation sisällä. Digitaalisen sisältötuotannon liiketoimintamallien soveltaminen taideinstituutioissa edellyttäisi muutosta nykyisissä ajattelu- ja toimintamalleissa sekä mitä ilmeisimmin arvokeskustelua. Tuntuva panostaminen rahoitukseen piirtyy selkeästi esiin uusintavan ja kestävän sisältötuotannon syntyedellytyksenä. Kuvataiteen toimijoiden esiin nostama media- ja verkkotaiteen aseman vahvistaminen voi edesauttaa sisältötuotantoa saattamalla kokeilevan ja uusia median käyttötapoja luovan taiteen saavutettavammaksi osaksi innovaatiojärjestelmää.