What We Do When We Do Security : A Comprehensive Analysis of Action and Non-Action with an Application to EU Counter-Terrorism

Abstract

Tämä väitöskirja tutkii niitä strategioita, joilla valtiot tai valtiolliset organisaatiot pyrkivät tuottamaan turvallisuutta. Moni turvallisuustoimija väittää lähestymistapaansa kokonaisvaltaiseksi. Turvallisuushaasteisiin ei puututa yksin sotilaallisin toimin vaan avuksi valjastetaan esimerkiksi diplomatia, kehitysyhteistyö ja taloudellinen valta. Joskus ulkoisen turvallisuuden keinovalikoiman rinnalle tuodaan sisäisen turvallisuuden työkaluja. Käytännössä kokonaisvaltaisuutta on tehdä paljon asioita, eri sektoreilla. Tieteellisiä välineitä kokonaisuutta koskevien väitteiden arvioinnille ei tähän asti ole ollut.

Tässä tutkimuksessa ehdotetaan, että turvallisuuden tuottamisen tapoja voi analysoida myös sen mukaan, miten ne suhtautuvat potentiaaliseen turvallisuusuhkaan. Onko pyrkimys uhan eliminoimiseen tai heikentämiseen ja/tai itsen suojeluun? Vai onko tavoitteena tuottaa turvallisuutta suhteiden luomisen tai yhteistyön kautta? Hyökkäyksen, puolustuksen sekä suhteiden ja yhteistyön rakentamisen lisäksi turvallisuutta voidaan pyrkiä tuottamaan tekemällä uhkaava toinen itsen kaltaiseksi, assimilaation kautta tai itse assimiloitumalla.

Tässä työssä näitä neljää keinoa – hyökkäys, puolustus, suhteiden- ja yhteistyönrakentaminen ja assimilaatio – kutsutaan moodeiksi. Työ rakentaa näistä neljästä moodista metodologialtaan eklektisen teoreettisen viitekehityksen, jonka tarjoama teknis-sektoraalista lähestymistapaa abstraktimpi tulokulma mahdollistaa kokonaisvaltaisuusväitteiden kriittisen arvioinnin. Viitekehys auttaa hahmottamaan, mitkä moodit tai tietoisesti käytettynä strategiat ovat kulloinkin valtioiden tai valtiollisten organisaatioiden käytössä, ja mitkä eivät, sekä osoittamaan niiden toiminnan ja ei-toiminnan alueet. Analyysiä syvennetään tarkastelemalla turvallisuuden tuottamisen keinojen valintaa ohjaavia motivaatiota. Richard Ned Lebowiin nojautuen näiden valintojen nähdään palautuvan kolmeen perustavanlaatuiseen motivaatioon, joita ovat turvallisuus, intressit ja asema.

Tutkimuksella on kaksi päätavoitetta: ensinnäkin edistää ymmärrystä siitä, miten valtiot pyrkivät tuottamaan turvallisuutta; toiseksi syventää analyysiä sitä, miksi ne ryhtyvät tiettyihin toimiin ja pidättäytyvät toisista.

Tutkimus testaa neljän moodin viitekehitystä EU:n kokonaisvaltaiseksi väitetyn terrorismin vastaisen toiminnan arviossa. Se paikantaa kolme ei-toiminnan aluetta: EU ei pyri eliminoimaan uhkaa sotilaallisesti, EU ei neuvottele terroristien kanssa eikä se luo heihin suhteita. EU ei myöskään tavoittele uhan heikentämistä vastapuolen tavoitteisiin vastaamalla. Näiden valintojen analyysi antaa osaltaan tukea aiemmin tehdylle havainnolle siitä, että turvallisuuspolitiikan valintoja ohjaa ennen kaikkea pyrkimys toimijan aseman vahvistamiseen. EU:n terrorismin vastainen toiminta poissulkee strategioita, jotka aiempien kokemusten ja tutkimusten perusteella voisivat tehokkaastikin tuottaa turvallisuutta. Tämän tutkimuksen valossa kokonaisvaltaisuus pakenee eikä turvallisuus yksin ohjaa strategian valintaa. Tärkeintä on tehdä poliittisesti palkitsevaa, toimijan asemaa vahvistavaa turvallisuuspolitiikkaa.

This doctoral dissertation examines the modes or strategic approaches through which states and state-related organisations endeavour to produce security. Security actors frequently characterise their methods as comprehensive, asserting that security challenges are addressed not solely through military means but also by mobilising instruments such as diplomacy, development cooperation, and economic influence. Moreover, mechanisms traditionally associated with internal security are increasingly integrated alongside those pertaining to external security. In practice, comprehensiveness often manifests as a broad spectrum of activities spanning multiple sectors. However, to date, there has been a notable absence of rigorous scientific tools to critically assess such claims of comprehensiveness.

This study advances the proposition that the modalities through which security is produced may be analytically distinguished according to their orientation towards perceived threats. Specifically, it interrogates whether the objective is to eliminate or weaken the threat, to protect oneself, or alternatively, to cultivate security through the establishment of relationships and cooperative engagements. Beyond the conventional dichotomy of offence and defence, as well as the building of relationships and cooperation, the pursuit of security may also entail rendering the threatening other more akin to the self – either through processes of assimilation or by assimilating oneself.

In the present analysis, these four approaches – offence, defence, relations- and cooperation-building, and assimilation – are conceptualised as distinct modes. The study develops an eclectic theoretical framework grounded in these modes, offering a level of abstraction that transcends the limitations of technical-sectoral approaches. This framework facilitates a critical appraisal of claims to comprehensiveness by enabling the identification of which modes, or deliberately adopted strategies, are employed by states or state-related entities at any given juncture, and which are omitted. It further delineates the domains of both action and non-action. The analytical depth is enhanced by examining the motivational logics underlying the selection of security strategies. Drawing on the work of Richard Ned Lebow, these choices are understood to derive from three foundational motivations: security, interest, and standing. This research has two primary aims: first, to advance our comprehension of how states seek to produce security; second, to generate insights into why they choose to undertake certain actions and refrain from others.

The framework is empirically tested through an evaluation of the European Union’s counter-terrorism policies, which are claimed to be comprehensive. The analysis reveals three notable areas of non-action: the EU does not seek to eliminate terrorist threats through military means; it refrains from engaging in negotiations with terrorist actors; and it does not attempt to establish relational ties with them. Moreover, the EU does not pursue threat mitigation by addressing the adversary’s underlying objectives. These strategic omissions lend support to prior findings that suggest security policy decisions are predominantly guided by the imperative to enhance the actor’s standing. The EU’s counter-terrorism approach systematically excludes strategies which, according to existing empirical evidence and scholarly research, may be effective in producing security. In light of this study, the notion of comprehensiveness appears elusive, and security alone does not drive strategic choices. Rather, the prevailing logic is to pursue politically expedient security policies that serve to reinforce the actor’s standing.