Lyyriset keinot Anne Carsonin esseistiikassa

Abstract

Tarkastelen tutkielmassani lyriikan muotopiirteitä ja lyyrisyyttä Anne Carsonin (s. 1950) esseistiikassa. Carsonin tuotantoa on tutkittu paljon, mutta huomio on kohdistunut ennen kaikkea hänen lyriikkaansa ja erityisesti säeromaaniin Autobiography of Red: A Novel in Verse (1998). Hänen esseistiikkansa on jäänyt vähemmälle huomiolle, mihin oma tutkielmani pyrkii vastaamaan. Sen lisäksi, että erittelen Carsonin esseiden lyyrisiä keinoja, tavoitteenani on osoittaa, miten antoisia hänen esseensä ovat lyyrisen analyysin kohteina.

Teoreettinen viitekehykseni yhdistää lyriikan teoriaa ja lyyristä esseetä koskevaa tutkimusta. Lähtökohtanani on Jonathan Cullerin Theory of the Lyric (2017), jonka rinnalla hyödynnän teorioita lyyrisestä subjektista: ennen kaikkea Mutlu Konuk Blasingin (2007) teoriaa kielessä tuotetusta subjektista. Lisäksi kielikuvien ja äänteellisen kuvioinnin lähiluvun tukena toimivat kognitiivinen metaforateoria ja äännesymboliikan tutkimus. Pyrin tuomaan lyriikan teorian ja kohdetekstit vuoropuheluun tekstianalyysin keinoin.

Aineistonani toimivat esseejanan ääripäitä edustavat säemuotoinen ”The Glass Essay” (1995) ja kirjallisuustieteellinen essee Economy of the Unlost: (Reading Simonides of Keos with Paul Celan) (1999). ”The Glass Essay” yhdistää omakohtaisen tunnustuksellisen kerronnan Emily Brontën elämän ja tuotannon tarkasteluun, kun taas Economy of the Unlost lukee rinnakkain Simonides Keoslaisen ja Paul Celanin runoutta poeettisen säästäväisyyden ajatuksen näkökulmasta. Koska esseet edustavat kahta hyvin erilaista esseen muotoa, niiden rinnakkainen tarkastelu on erityisen antoisaa.

Tutkielmani jakautuu kolmeen analyysilukuun. Luvussa kaksi tarkastelen esseiden puhujaa ja osoitan, että puhujalle ominainen ääni rakentuu moniäänisyyden kautta. Luvussa kolme analysoin esseiden kielikuvallisuutta ja sitä, miten toistuvat, intertekstuaaliset kielikuvat kerrostavat semanttiseen yhteisalueeseen merkitysten ohella ääniä. Luvussa neljä tarkastelen esseiden ajallisuutta ja osoitan, miten toisto, lyyrinen preesens ja moniäänisyys tuottavat esseisiin lyyrisen ajan. Viimeinen luku kokoaa analyysin ja vastaa tutkimuskysymyksiin.

Tutkielmani merkittävin tulos on se, etteivät puhuja, kielikuvallisuus ja ajallisuus ole kolme erillistä lyyristä keinoa vaan saman piirteen, moniäänisyyden, kolme ilmenemismuotoa. Moniäänisyys jäsentää Carsonin esseiden puhujaa, kielikuvia ja aikaa. Esseet eivät vain kuvaa moniäänisyyttä ja lyyristä aikaa vaan toteuttavat niitä omassa ilmaisussaan. Menetelmän osalta tutkielmani osoittaa, että Carsonin esseiden lyyrisyyttä tavoittaa parhaiten lyriikan, ei lyyrisen esseen, teorian kautta. Carsonin esseiden lyyrisyys ei näin ole irrallinen tyylipiirre vaan tapa, jolla esseet rakentuvat: ne eivät puhu lyyrisyydestä ulkoapäin vaan ovat itse lyyristä, moniäänistä puhetta.