Sosiaalihuollon palveluiden jatkuvuuden turvaaminen valmiussuunnittelussa: Järjestämisvastuun merkitys valmiussuunnittelua koskevassa sääntelyssä

Abstract

Suomen turvallisuustilanteessa on tapahtunut merkittäviä muutoksia viime vuosina, mikä on nostanut turvallisuusuhkiin varautumisen merkitystä. Venäjän hyökkäys Ukrainaan sekä Venäjän vaatimukset Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muuttamiseksi ovat aiheuttaneet pitkäkestoisia vaikutuksia Suomen turvallisuusympäristöön. Turvallisuustilanteen voidaan katsoa olevan epävakaa sekä enenevissä määrin vaikeammin ennakoitavissa. Turvallisuusympäristön muutoksen ja sitä koskevan hallinnan monimutkaistumisen myötä on tarve yhteistyölle eri turvallisuustoimijoiden kesken lisääntynyt. Onnistunut varautuminen edellyttääkin poikkeusoloihin sekä niihin varautumiseen säädetyltä lainsäädännöltä hyvää valmistelua normaaliolojen vallitessa.

Yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisillä kansallisilla uhkilla on kaikilla joko suoria tai välillisiä vaikutuksia sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmään sekä kansalaisten terveyteen ja hyvinvointiin, mikä korostaa sosiaalihuollon roolia varautumisessa. Tässä lainopillisessa tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan valmiussuunnittelua koskevan lainsäädännön suhdetta hyvinvointialueiden järjestämisvastuuseen. Järjestämisvastuun ymmärtäminen normaalioloissa on keskeistä hahmotettaessa valmiussuunnittelun kokonaisuutta, koska varautumisen keskeisenä tekijänä pidetään hyvin toimivia normaaliolojen palveluita. Tutkielman tavoitteena on selvittää miten sosiaalihuollon järjestämisvastuun toteutuminen ja palveluiden jatkuvuuden turvaaminen huomioidaan valmiussuunnittelua koskevassa lainsäädännössä sekä miten valmiussuunnittelun sisällölliset vaatimukset tunnistavat järjestämisvastuun asettamat velvoitteet. Tutkielma keskittyy käytännöllisen lainopin eli oikeusdogmatiikan suuntaukseen. Valmiussuunnitelmien sisällöllisten vaatimusten välistä suhdetta hyvinvointialueiden järjestämisvastuuseen tarkastellaan kokonaisuutena, jota systematisoidaan systeemisen tulkinnan avulla.

Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan sanoa, että sosiaali- ja terveydenhuollon valmiussuunnittelua koskeva sääntely antaa hyvinvointialueille hyvät työkalut valmiussuunnittelun toteuttamiselle. Sääntelyn heikkoutena on sen jääminen hyvin yleiselle tasolle, mikä jättää laintulkitsijalle liikkumavaraa. Keskeisimpinä havaintoina tässä tutkielmassa ovatkin puutteet sosiaalihuollon erityisten asiakasryhmien palveluiden järjestämisvastuun huomioimisessa valmiussuunnittelua koskevassa lainsäädännössä. Lisäksi keskeiseen rooliin valmiussuunnittelun oikeudellisessa tarkastelussa nousee ymmärrys siitä, miten erot normaaliolojen häiriötilanteiden ja poikkeusolojen toimivaltakysymyksissä määrittyvät. Laissa säädetty järjestämisvastuu itsessään velvoittaa hyvinvointialueita myös kriisitilanteissa. Näin ollen järjestämisvastuu toimii hyvin toteutetun valmiussuunnittelun oikeudellisena kehikkona, kun sosiaalihuollon palvelujen osalta arvioidaan valmiussuunnittelun toteutuksen kokonaisuutta. Valmiussuunnittelun sääntelyssä voidaan tunnistaa kaksi osa-aluetta, jotka on nimetty ennakointia ja hallintaa koskeviin osa-alueisiin sekä sääntelyn ulkopuolelle jäävä osa-alue, joka koskee sosiaalihuollon erityisiä asiakasryhmiä.