Miten kokemus näkyy tekstitysten repliikki- ja rivijaossa? Vertailussa käännöstieteen opiskelijoiden ja pitkäaikaisen Yleisradion kääntäjä-toimittajan ruututekstit

Abstract

Ruututekstien laadun ja etenkin luettavuuden kannalta oleellinen työvaihe tekstittämisessä on ohjelman käännöksen jakaminen korkeintaan kaksirivisiksi tekstisegmenteiksi eli repliikeiksi. Tässä pro gradu -tutkielmassa repliikki- ja rivijakoa tarkastellaan vertaamalla keskenään ruututekstejä, jotka kolme Tampereen yliopiston käännöstieteen opiskelijaa ja Yleisradion pitkäaikainen kääntäjä-toimittaja ovat laatineet samaan Karamazovin veljekset -sarjan jaksoon. Vertailun tavoitteena on selvittää, onko opiskelijoiden ja kokeneen tekstittäjän repliikki- ja rivijaossa selviä eroja, ja selittyvätkö kyseiset erot kokemuksen määrällä. Lisäksi tarkastellaan, onko Yleisradion kääntäjän repliikki- ja rivijako sujuvampaa, ja onko opiskelijoiden välillä yksilöllisiä eroja siinä, mikä on osoittautunut haastavaksi. Sekä repliikki- ja rivijakoa että aloittelevien ja kokeneiden tekstittäjien välisiä eroja on tutkittu hyvin vähän, joten aihe on tärkeä alan arvostuksen ja koulutuksen kehittämisen kannalta.

Tutkimuksen teoriapohja rakentuu ruututekstien laatimisen erityispiirteille ja konventioille, repliikki- ja rivijaon aiemmalle tutkimukselle sekä aloittelevien ja kokeneiden tekstittäjien edeltäville vertailuille. Koska tv-sarjan kääntäminen on audiovisuaalista kääntämistä, jossa sanalliseen tekstiin yhdistyy auditiivisia ja visuaalisia elementtejä eli ääntä ja kuvaa, aineiston analyysin runkona hyödynnettiin Helene Reidin jaottelua kieliopilliseen, retoriseen ja visuaaliseen repliikkijakoon. Aluksi opiskelijoiden ja kääntäjä-toimittajan ruututekstejä vertailtiin repliikkien yleisten ominaisuuksien, kuten määrän ja keston osalta, ja sen jälkeen selvitettiin, miten hyvin kukin oli noudattanut repliikki- ja rivijakoon liittyviä konventioita. Konventioiden jakaminen Reidin jaottelun mukaisesti osoittautui hyväksi keinoksi tarkastella repliikki- ja rivijakoa useamman moodin eli merkkijärjestelmän näkökulmasta.

Kääntäjä-toimittajan kokemus näkyy aineistossa ennen kaikkea lauserakenteeltaan selkeämpinä repliikkeinä, vähäisimpinä poistoina sekä siinä, että hänen repliikkinsä peittävät alleen vähiten oleellista visuaalista informaatiota. Lauserakenteen osalta kuvaavaa on se, että kääntäjä-toimittajalla lähes 40 % repliikeistä edustaa repliikkijaon suurinta ideaalia eli repliikkejä, jotka koostuvat yhden lauseen sisältävästä virkkeestä, kun taas opiskelijoilla vastaava luku on noin 30 %. Kahdella kolmesta opiskelijasta on useita kieliopillisen repliikki- ja rivijaon virheitä, kuten repliikkejä, jotka koostuvat edellisen virkkeen lopusta sekä uuden alusta ja virkkeitä, jotka jatkuvat liian monen repliikin alueelle. Hypoteesi kääntäjä-toimittajan sujuvammasta repliikki- ja rivijaosta pitää pääsääntöisesti paikkansa, mutta joitakin ruututekstikonventioita opiskelijat noudattavat paremmin. Heidän ajastuksensa on esimerkiksi virheettömämpää ja lisäksi heillä on vähemmän konventioiden vastaisesti eri riveille jakautuvia substantiivilausekkeita. Opiskelijoiden suoriutumisessa on myös keskinäisiä eroja, sillä opiskelijan OP1 ruututekstit ovat monessa suhteessa lähellä kääntäjä-toimittajan tasoa, kun taas opiskelija OP2 poikkeaa käännöksessään liikaa lähdetekstistä.

Tämän vertailun perusteella opiskelijoille ei niinkään tuota vaikeuksia tekstittämisen tekninen puoli, kuten ajastaminen, vaan selvästi haastavimpana näyttäytyy lähdetekstin jakaminen ja muokkaaminen helppolukuisiksi ja itsenäisenä toimiviksi kokonaisuuksiksi. Näiden tekstin editointitaitojen tulisi olla tekstittämiskurssien keskiössä. Repliikki- ja rivijako on toistaiseksi vaikeaa tekoälylle, joten tekstittäjien osaamista tarvitaan jatkossakin, ja repliikkijakoa olisi syytä tutkia enemmän ja laaja-alaisemmin.