Controlling the Flux of the Earth : Climate Finance, Environmental Data, and Risk Governance

Abstract

Tämä monografiaväitöskirja tutkii, miten finanssi toimii ilmastoriskien hallinnan käyttöliittymänä. Finanssi-instituutioilla on keskeinen asema paitsi ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja sopeutumisen rahoittamisessa, myös tiedon tuottamisen ja hallintamenetelmien kehittämisessä. Tämä tutkimus kysyy, miten ympäristöllinen data muunnetaan yhteiskunnallisen hallinnan työkaluksi ilmastofinanssidiskurssissa. Empiirisen tutkimuksen painopisteenä työ tarkastelee finanssi-instrumenttien suunnittelua, riskianalyysimenetelmiä ja tiedon tuottamisen infrastrukturaalista toteutusta teknisten yksityiskohtien näkökulmasta. Työn käsitteellisessä analyysissa finanssi-instituutioiden tiedon tuottamista tarkastellaan hallinnallisena diskurssina, joka järjestää sosioekologisia ristiriitoja informaatioteknologian avulla. Tässä analyyttisessä kehyksessä tutkimuskysymys tarkastelee, miten ympäristöllinen data välittää hallinnallisten menetelmien rationalisointia ilmastofinanssidiskurssissa. Hallinnallisena käyttöliittymänä finanssi-instituutiot mallintavat ilmastoriskien hallinnan mahdollisuuksia arvioimalla biofysikaalisia, poliittistaloudellisia, teknologisia ja sosiokulttuurisia rajoitteita. Hallinnallisina ongelmina ilmastonmuutoksen aiheuttamat riskit eivät ole annettuja. Äärisääilmiöt muodostuvat ainoastaan katastrofeiksi rakennetuissa ympäristöissä esiintyvien haavoittuvuuksien perusteella. Ilmastoriskien hallinnassa on kyse sosioteknisten systeemien uudelleen järjestämisestä tietyn hallinnallisen kehyksen puitteissa. Tämä voi tapahtua käyttäytymisen ohjauksena markkinavälitteisen riski-informaation avulla ja laajamittaisina infrastruktuurihankkeina, jotka suojelevat voimistuvilta ympäristöuhkilta. Ilmastoriskien sosiotekninen järjestäminen hallinnan kohteiksi määrittää, millä tavoin sosioekologiset uhkat on havaittavissa ja miten hallinnallisia strategioita on mahdollista kehittää. Tämä työ keskittyy tutkimuskeskusteluissa vähälle huomiolle jääneeseen ilmastonmuutoksen hallinnan osa-alueeseen: teknisiin koordinaatio-ongelmiin. Tutkimus ei ainoastaan tarkastele, miten finanssi-instituutiot tuottavat tietoa ilmastoriskeistä ja miten talouspoliittiset voimasuhteet vaikuttavat ilmastoriskien hallintaan. Tekninen koordinaatio muodostaa monimutkaisen hallinnallisen ongelman, johon vastatakseen hallinnolliset instituutiot rationalisoivat, miten ympäristöllisen datan tulisi vuorovaikuttaa markkinahintojen, infrastruktuuristandardien ja sosiopoliittisten periaatteiden kanssa.

Työ sisältää kolme ilmastofinanssia käsittelevää tapaustutkimusta. Tutkimusaineisto koostuu Maailmanpankin, Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelman finanssihankkeen ja jälleen/vakuutusyhtiöiden tekemistä oppaista, raporteista, manuaaleista ja periaateohjelmajulkaisuista. Ensimmäinen tapaustuktimus käsittelee Maailmanpankin avoimeen dataan perustuvaa resilienssiprojektia (OpenDRI), joka kehittää ilmastoriskien hallintaa digitaalisten infrastruktuurien avulla. OpenDRI-diskurssi pitää teknologisten kapasiteettien moninaistamista välttämättömänä tavoitteena planetaaristen riskien hallinnassa. Projektin mukaan tavoite saavutetaan kustannustehokkailla alustayritysten tarjoamilla tietojenkäsittelypalveluilla. Tämän seurauksena ilmastoriskien käsittely hallinnan kohteina jäsentyy digitaalisten alustamarkkinoiden talouspoliittisten mallien ehdoilla. Toinen tapaustutkimus analysoi Maailmanpankin indeksivakuutusmallia. Indeksivakuutus on riskinsiirtopalvelu globaalin etelän maataloustuottajille, jotka kärsivät kasvavista ilmastokriisin vaiheuttamista vahingoista. Finanssi-instrumenttina indeksivakuutus hyödyntää automaatiota sekä monitorointi-että maksupalveluiden järjestämisessä. Tämän ansiosta vakuutusmaksut prosessoidaan automaattisesti, kun ympäristöllinen data ylittää määritellyn rajan. Vakuutus-malli kuitenkin poissulkee ilmastonmuutoksen mallintamisen ajallisesti voimistuvina muutoksina, koska tämä nähdään kannattamattomana vakuutustuotteen suunnittelun kannalta. Maailmanpankin indeksivakuutusmalli tuo esiin hallinnallisen eron taloudellisten kustannusten redistribuution ja biofysikaalisiin periaatteisiin perustuvan ennaltaehkäisevän ilmastonmuutokseen sopeutumisen välillä. Kolmas tapaustutkimus käsittelee ekosysteemipohjaista finanssidiskurssia, joka kehittää systemaattista kehystä ilmastoriskien mallintamiselle ekologisten ja taloudellisten prosessien kytköksinä. Diskurssin diagnoosin mukaan sosioekologiset ongelmat johtuvat siitä, että ekosysteemipalveluita hyödynnetään ilman markkinoiden järjestämiä hintasignaaleja. Markkinakoordinaatio edellyttää selkeän menetelmän, joka hierarkisoi ekologiset systeemiprosessit rahamääräisten hyötyjen ja haittojen mukaisesti. Käytetyn kustannushyötyanalyysin vuoksi ekosysteemipohjainen finanssidiskurssi laskee ekosysteemien arvon sijoitusomaisuudelle koituvan hyödyn näkökulmasta. Tämän vuoksi hallinnallisten periaatteiden muotoileminen suoraan biofysikaalisten tekijöiden perusteella poissuljetaan mahdollisuutena. Sen sijaan ekologista dataa käytetään hallinnallisena työkaluna erottelemaan sosioekologisesti kannattavia kohteita lukuisten sijoitusmahdollisuuksien joukosta. Tämä muodostaa normatiivisen hallinnalisen kehyksen, joka asettaa vauraammat alueet etusijalle ekosysteemipohjaisessa riskinhallinnassa.

Viimeinen luku tiivistää kolmen tapaustutkimuksen analyysin hallinnallisesta rationaliteetista. Ilmastofinanssidiskurssi arvioi informaatioteknologisten työkalujen olevan riittämättömiä ilmastokatastrofien hallitsemiseksi. Koska resurssien puute globaalissa etelässä on kuitenkin niin huomattava, kustannustehokkuuden ja teknologisen edistyneisyyden vuoksi informaatioteknologiaa suositaan työkaluna, jonka avulla hallinnolliset instituutiot ja prosessit voidaan koota joustavasti vallitsevien talouspoliittisten periaatteiden raameissa. Diskurssi hyödyntää informaatioteknologiaa strategiana, jonka avulla paikallistason vaivalloinen instituutioiden rakentaminen on ohitettavissa, kun syrjäseudut voidaan kytkeä suoraan finanssimarkkinoihin digitaalisten infrastruktuurien välityksellä. Vaikka pääoman arvon säilyttäminen ja hintasysteemi ovat ilmastofinanssidiskurssille olennaisia markkinapohjaisia periaatteita, kyse ei ole uusliberaalin hallinnan suoraviivaisesta toteutumisesta. Tutkimustyö näyttää, ettei ilmastofinanssidiskurssi perustu yksinomaan markkinapohjaisille mittareille. Sen sijaan hallinnalliset infrastruktuurit muovaavat diskurssin rationaliteettia kerros kerrokselta: satelliittiteknologioista pilvilaskentaan ja data-analyysipalveluista ohjelmistokehitykseen. Sosioteknisten funktioiden yhdistelmät vuorovaikuttavat talouspoliittisten intressien kanssa riskinhallintaprosessien valikoitumisessa. Informaatioteknologiset kapasiteetit muodostavat siten sosioteknisen kentän, jonka välityksellä ilmastofinanssidiskurssi rationalisoi sosioekologisen hallinnan mahdollisuuksia. Tutkimuksen päätöksenä ilmastofinanssidiskurssin väitettä informaatioteknologian kyvystä mullistaa sosioekologista hallintaa tarkastellaan huolellisesti. Väite kontekstualisoidaan käsitteellisesti teknologian filosofian ja poliittisen talouden tutkimuskeskustelujen näkökulmasta. Tapaustutkimuksissa finanssi-instituutioiden osoitetaan muodostavan infrastruktuuriverkostot linssiksi, jonka välityksellä ilmastoriskit havaitaan ja muotoillaan hallinnallisiksi ongelmiksi. Näin ollen ilmastoriskit käsitetään kulloisenkin sosioteknisen systeemin toiminnallisten ominaisuuksien perspektiivistä. Tämä analyyttinen perspektiivi nimetään horisontin infrastrukturaaliseksi organisaatioksi. Hallinnallinen diskurssi rakentaa infrastrukturaalisen organisaation riskien hallintamalleille suunnittelemalla sosioteknisen verkoston, joka takaa ilmastoriskien hallinnan toteutumisen tulevaisuudessa. Tarkastelemalla ilmastoriskien hallinnan järjestämistä infrastruktuuriverkostojen funktionaalisten ominaisuuksien raameissa, tutkimus tuo esiin, miten ilmastouhkien tekninen jäsentäminen tapahtuu suhteessa talouspoliittisiin ja teknologisiin rajoitteisiin. Tästä näkökulmasta on kuitenkin myös mahdollista kartoittaa, miten ilmastoriskejä politisoidaan infrastrukturaalisina ongelmina, joissa biofysikaaliset riskitekijät kytketään välittömästi arkielämän yhteiskuntapoliittisiin kysymyksiin. Poliittiset kamppailut yhteiskunnallisista tarpeista ja infrastruktuuripalveluista haastavat, miten sosioekologisia ongelmia käsitellään, vaikka ilmastonmuutosta ei välttämättä nimetä ongelmien poliittisena kontekstina.

This monograph dissertation studies finance as an interface of climate risk governance. Financial institutions hold a central role not only in the financing of climate change mitigation and adaptation projects but also in the development of knowledge production and risk management methodology. This study asks how are environmental data transformed into a tool for social governance in climate finance discourse. In terms of empirical analysis, the work’s focus lies in examining the technical details of financial instrument design, risk analysis methodology, and infrastructural aspects of knowledge production. In terms of conceptual analysis, the knowledge production of financial institutions is examined as a governmental discourse that structures socioecological contradictions with the aid of information technology. In this analytical framework, the research question concerns how environmental data mediate the rationalization of governmental methods in climate finance discourse. As an interface of governance, financial institutions model possibilities and limitations in climate risk governance by assessing biophysical, political economic, technological, and socio-cultural constraints. As governmental problems, climate change induced hazards are not a given. Extreme weather events only develop into disasters depending on vulnerabilities that exist in built environments. Climate risk management is a matter of reorganizing sociotechnical systems according to a specified governmental framework. This can include incremental behavioral changes by market mediated risk information and large-scale infrastructural projects that protect from increased environmental volatility. The sociotechnical configuration of climate risks as govern-mental objects defines how socioecological problems can be conceived and how management strategies can be developed. This study contributes to an understudied area of climate change governance, that of technical coordination problems. Here, financial institutions are not only examined in terms of how they produce knowledge on climate risks and how political economic forces influence climate risk management. Technical coordination constitutes a complex management problem, where governmental institutions rationalize how biophysical data should interact with market prices, infrastructural standards, and sociopolitical principles.

The dissertations contains three climate finance case studies. The research material consists of guidebooks, reports, manuals, and policy-setting publications by World Bank, United Nations Environment Programme Financial Initiative, and re/insurance companies. The first case study analyzes World Bank’s Open Data for Resilience Initiative (OpenDRI) that advances digital infrastructure aided climate risk governance. The OpenDRI discourse views greater variation in technological capacities as a nec-essary goal in the governance of planetary risks. This is achieved with cost-effective computing services provided by platform companies. As a result, the objectification of climate risks is constrained by the political economic models of digital platform markets. The second case study analyzes World Bank’s index insurance product model. Index insurance is a risk transfer service for agricultural producers in the Global South facing increasing losses from climate crisis. As a financial risk transfer instrument, index insurance utilizes automation both in remote sensing and payment services, enabling automatic payouts according to environmental data triggers. However, the modeling of climate change’s intensifying effects over time is regarded as unviable for the performance of the insurance product. World Bank’s rationalization of the index insurance design underscores the governmental difference between economic damage redistribution and organizing preemptive climate change adaptation that is based on biophysical principles. The third case study analyzes ecosystem-based finance discourse that seeks to develop a systematic framework for modeling climate risks as a combination of interrelated ecological and economic processes. The discourse diagnoses socioecological problems to arise from the utilization of ecosystem services without market mediated price information. Market mediation requires a clear methodology for differentiating a hierarchy among ecological system processes. This way economic decision-making is informed by substantial evaluation of ecological harms and benefits. As a consequence of the used cost-benefit analysis, the ecosystem-based finance discourse anchors the evaluation of ecosystems on the market value of assets that benefit from ecosystem provided protections against climate risks. As such, the possibility to constitute governmental principles directly from biophysical factors is ruled out in the discourse. Instead, ecological data are used as a governmental tool for differentiating and selecting socioecologically suitable in-vestments among a plurality of assets. This constructs a normative framework that prioritizes areas with higher levels of capital accumulation as more productive sites for ecosystem-based risk management.

The final chapter summarizes the governmental rationality analyzed in the three case studies. The climate finance discourse assesses information technological tools to be insufficient in the management of climate crisis induced hazards. But because the lack of resources in Global South is so drastic, the combination of cost-efficiency and technological sophistication makes information technology a preferable risk alleviation tool that can flexibly assemble heterogenous institutions and governmental processes without creating conflicts with dominating political economic principles. This allows the discourse to establish information technology as a strategy that bypasses cumbersome local institution building by connecting rural areas to financial risk management services through digital infrastructures. While the conservation of asset values and the price system constitute fundamental market-based principles for the climate finance discourse, it however does not represent a straightforward case of neoliberal governance. The analysis shows that the rationality of the climate finance discourse is not simply guided by market-based metrics. Instead, the combination of each layer of governmental infrastructure shapes the discourse’s rationality: from remote sensing to cloud computation and from data analysis services to software development. The diverse sociotechnical functions interact with political economic interests in the shaping of financial risk management processes. Information technological capacities constitute a sociotechnical field through which the climate finance discourse rationalizes what forms of socioecological coordination are possible and what are not. As a conclusion, the final chapter scrutinizes the central claim in the climate finance discourse: that information technology can fundamentally transform socioecological coordination. This claim is explored conceptually through debates in philosophy of technology and political economy research in order to situate the significance of information technology in the formulation of climate risks as governmental problems. Analyzing the three case studies together, financial institutions are shown to constitute infrastructure networks as a lens through which climate risks are perceived and formulated as problems. Thus, climate risks are conceived in the context of each sociotechnical system’s operational specification. This analytical perspective is named as the infrastructural organization of the horizon. Governmental discourse constructs an infrastructural organization for risk management models by projecting a specified sociotechnical configuration as the condition of future climate risk management. By examining how climate risk models are constructed according to operational specification of infrastructure networks, the study highlights the technical mediation that objectifies climate hazards according to political economic and technological constraints. However, this perspective also enables to map out how climate risks are politicized as infrastructural problems that relate biophysical risk factors directly to concrete sociopolitical issues in the everyday life. Political struggles over social needs and infrastructural services contest how socioecological problems can be perceived, even if climate change is not directly invoked as their political context.