Kiintymyssuhteen yhteys nuoren stressireaktiivisuuteen

Abstract

Nuoruus on kehitysvaihe, johon liittyy merkittäviä biologisia, kognitiivisia ja sosiaalisia muutoksia sekä autonomian lisääntymistä suhteessa vanhempiin. Yksi keskeinen nuoren kehitykseen vaikuttava tekijä on kiintymyssuhde. Kiintymyssuhdeteorian mukaan varhaiset vuorovaikutuskokemukset muodostavat perustan myöhemmille kiintymyssuhteille ja muovaavat käsityksiä itsestä, toisista ihmisistä ja läheisten ihmissuhteiden turvallisuudesta. Nuoruudessa läheiset ihmissuhteet ovat keskeisiä hyvinvoinnin ja stressinsäätelyn kannalta, sillä sekä sosiaaliset suhteet että stressinsäätelyyn osallistuvat biologiset järjestelmät muuttuvat kehityksen myötä.

Stressi on tila, jossa yksilön sisäinen tasapaino häiriintyy koetun uhan seurauksena ja elimistössä käynnistyy vasteita, joiden tehtävä on auttaa yksilöä selviytymään. Stressireaktiivisuutta säätelevät erityisesti autonominen hermosto ja hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuoriakseli (HPA-akseli). Koska sekä kiintymyssuhde että stressireaktiivisuus ovat yhteydessä terveydellisiin lopputulemiin, stressireaktiivisuuden on ehdotettu toimivan mekanismina kiintymyssuhteen ja yksilön hyvinvoinnin välillä. Kiintymyssuhteen ja fysiologisen stressireaktiivisuuden välisiä yhteyksiä on tutkittu erityisesti aikuisilla parisuhdekontekstissa, mutta vanhemman ja nuoren välistä kiintymyssuhdetta koskeva tutkimus on edelleen vähäistä. Aiemmat tutkimukset HPA-akselin toimintaa kuvaavan kortisolin ja kiintymyssuhteen yhteyksistä ovat vaihdelleet kehitysvaiheen ja tutkimusasetelman mukaan. Autonomisen hermoston toimintaa kuvastavaa alfa-amylaasia koskevaa tutkimusta on vähän.

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella äidin ja nuoren välisen kiintymyssuhteen yhteyttä nuoren stressireaktiivisuuteen. Hypoteesina oli, että korkeampi kiintymyssuhteen välttelevyys ja ahdistuneisuus ovat yhteydessä korkeampaan kortisolin lähtötasoon ja reaktiivisuuteen. Alfa-amylaasin osalta hypoteeseja ei asetettu aiemman tutkimustiedon vähäisyyden vuoksi.

Tutkimuksessa käytettiin vuonna 1999 alkanutta Tampereen yliopiston monitieteellistä Kehityksen ihmeet (KEHI) -pitkittäistutkimuksen aineistoa, jossa seurattiin suomalaisten lasten kehitystä raskaudesta nuoruuteen. Tutkimuksen lopullinen aineisto koostui 74 nuoresta, jotka osallistuivat tutkimuksen nuoruusvaiheisiin T6 (tutkittavat 17–19-vuotiaita) ja T7 (tutkittavat 18–20-vuotiaita). Kiintymyssuhteen laatua arvioitiin vaiheessa T6 Experiences in Close Relationships – Relationship Structures (ECR-RS) -itsearviointikyselyllä. Stressireaktiivisuutta mitattiin vaiheessa T7 äidin ja nuoren välisen konfliktikeskustelun yhteydessä kerättyjen alfa-amylaasi- (autonominen hermosto) ja kortisolipitoisuuksien (HPA-akseli) avulla. Aineiston analysoinnissa käytettiin lineaarista regressiota.

Tulosten perusteella välttelevä kiintymyssuhde oli yhteydessä korkeampaan alfa-amylaasin reaktiivisuuteen, kun taas kiintymyssuhteen yhteyttä kortisolin lähtötasoon tai reaktiivisuuteen ei havaittu. Kiintymyssuhde ei myöskään ollut yhteydessä alfa-amylaasin lähtötasoon. Näin ollen tulokset eivät tukeneet kortisoliin liittyviä hypoteeseja, mutta toivat esiin yhteyden välttelevän kiintymyssuhteen ja alfa-amylaasin reaktiivisuuden välillä, jolle ei asetettu etukäteishypoteesia. Tulokset viittaavat siihen, että kiintymyssuhteeseen liittyvät erot voivat näkyä erityisesti autonomisen hermoston stressivasteissa kuormittavissa vuorovaikutustilanteissa. Havainnot ovat osittain linjassa aiemman tutkimuksen kanssa, jossa turvattomat kiintymyssuhteet on yhdistetty korostuneeseen sympaattisen hermoston aktivaatioon. Tutkimus tuottaa uutta tietoa vanhemman ja nuoren välisen kiintymyssuhteen yhteydestä fysiologiseen stressireaktiivisuuteen nuoruusiässä. Jatkossa ilmiötä olisi tärkeää tarkastella suuremmilla otoskoilla ja pitkittäisasetelmilla sekä tutkia tarkemmin niitä mekanismeja, joiden kautta kiintymyssuhde on yhteydessä stressireaktiivisuuteen.