Varhaiskasvatuksen opettajien käsityksiä kulttuurisesta moninaisuudesta

Abstract

Varhaiskasvatuksen opettajan työn tavoitteena on tukea lapsen kasvua suomalaisen yhteiskunnan jäseneksi, joka on ylpeä kaikista omista kielistään sekä omasta ja perheensä kulttuuriperinnöstä. Työ tämän tavoitteen saavuttamiseksi toteutetaan kulttuurisesti moninaistuvassa varhaiskasvatuksen kontekstissa, jossa pedagogiset valinnat, perustelut ja toiminnan toteuttaminen tulisi yhteensovittaa siten, että kulttuurinen moninaisuus toimisi läpileikkaavana periaatteena varhaiskasvatuksen pedagogiikassa. Tämä haastaa varhaiskasvatuksen opettajan reflektoimaan omaa ajatteluaan ja suhtautumistaan kulttuuriseen moninaisuuteen ja sen tuomiin pedagogisiin muutoksiin. Tässä tutkimuksessa kulttuurinen moninaisuus ymmärretään laajasti tarkoittamaan kaikkia lapsia ja vanhempia. Varhaiskasvatuksessa kulttuurinen moninaisuus on näin ollen jokaisen lapsen ominaisuus. Tutkittavana ilmiönä on kulttuurinen moninaisuus ja se, miten varhaiskasvatuksen opettajat kokevat, tulkitsevat ja käsitteellistävät tämän todellisuuden. Tämä tulee esiin heidän puheessaan erilaisina käsityksinä kulttuurisesta moninaisuudesta sekä omista valmiuksistaan huomioida sitä. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tutkimuksena. Aineisto kerättiin strukturoidulla teemahaastattelulla, johon osallistui kahdeksan varhaiskasvatuksen opettajaa. Haastatteluilla kerätty aineisto analysoitiin fenomenografista tutkimusmenetelmää käyttäen. Tutkimuksen mukaan käsitys kulttuurisesta moninaisuudesta vaihteli: laajimmillaan se käsitettiin koskemaan kaikkia lapsia ja toisessa ääripäässä käsitys oli jäsentymätön ja käsite vieras. Aineistosta nousi esiin opettajien halu kehittää omaa osaamistaan ja ymmärrys reflektoinnin merkityksestä. Kulttuuriseen moninaisuuteen ilmiönä suhtauduttiin myönteisesti ja se nähtiin merkityksellisenä ja toimintaa rikastuttavana osana varhaiskasvatusta. Kulttuurisen moninaisuuden huomioiminen varhaiskasvatuksessa oli kuitenkin vahvasti riippuvainen varhaiskasvatuksen opettajan omasta osaamisesta ja kiinnostuksesta. Toisaalta aineisto nosti esiin varhaiskasvatuksen opettajien kokeman osaamisen puutteen, käytettävissä olevan ajan rajallisuuden sekä resurssien puutteen, jotka vaikeuttivat kulttuurisen moninaisuuden huomioimista. Kulttuurisen moninaisuuden huomioiminen näyttäytyi usein irrallisina ja helposti muiden työtehtävien varjoon jäävänä sisältönä, mikä vaikutti sen toteutumiseen pedagogisessa toiminnassa. Kulttuurisen moninaisuuden huomioiminen varhaiskasvatuksessa on edelleen osin epäsystemaattista ja vahvasti yksittäisten opettajien osaamiseen sekä työyhteisön rakenteisiin nojaavaa. Tulokset viittaavat siihen, että pelkkä yksilöllinen osaaminen ei riitä varmistamaan kulttuurisen moninaisuuden pedagogista toteutumista, vaan tarvitaan selkeitä rakenteita, yhteisiä toimintamalleja ja johdonmukaista tukea. Samalla on tärkeää ymmärtää kulttuurinen moninaisuus laaja-alaisen ja kaikkia lapsia koskevana, jolloin se ei jää erilliseksi teemaksi, vaan on kiinteä osa varhaiskasvatuksen pedagogiikkaa. Kulttuurista moninaisuutta käsittelevien valmiuksien kehittymiseen olivat varhaiskasvatuksen opettajien käsitysten mukaan myönteisesti vaikuttaneet opinnot, työkokemus, henkilökohtaiset ominaisuudet sekä kiinnostuksen kohteet. Erityisen merkityksellisinä nousivat esiin varhaiskasvatuksen opettajakoulutuksen kulttuurista moninaisuutta käsitelleet vapaaehtoiset opintojaksot sekä työkokemuksen myötä koetut kulttuurisesti moninaiset kohtaamiset.