Mediakasvatus ekologisten kriisien ajassa : Ekomediatutkimuksen haaste mediakasvatukselle

Abstract

Median yhteys ympäristöön ja ekologisiin kriiseihin herättää parhaillaan vilkasta keskustelua mediatutkimuksen kentällä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen kyseisten keskustelujen integrointia mediakasvatukseen, jonka piirissä median ekologisen ulottuvuuden käsittely on vielä toistaiseksi verrattain marginaalista. Esitänkin mediakasvatuksen tarvitsevan eräänlaisen ekologisen päivityksen, jonka hahmotteleminen on teoreettisen tutkielmani ydintehtävä.

Työni toinen tavoite, josta lähden tarkastelussani liikkeelle, on luoda suomenkielinen katsaus ekomediatutkimus-käsitteestä ja sen taustasta. Ekomediatutkimus on kansainvälisen mediatutkimuksen kentällä hiljattain yleistynyt sateenvarjokäsite, jolla pyritään häilyttämään rajanvetoja median kulttuuristen ja materiaalisten ympäristökytkösten tutkimuksen välillä. Kartoitukseni kentästä ja sen keskeisistä tutkimusintresseistä ja -näkökulmista toimii samalla pohjustuksena hahmotelmalleni mediakasvatuksen päivityksestä. Lisäksi asemoin tutkielmaani selvityksellä siitä, millainen suhde suomalaisella mediakasvatuksella on tähän mennessä ollut ympäristötematiikkaan.

Lähestyn mediakasvatuksen ja ekologisten tulokulmien integrointia ennen kaikkea paradigmamuutoksen tasoisena haasteena, joka edellyttää pureutumista mediakasvatusajattelun onto-epistemologisia lähtökohtia kehystäviin ajatusrakenteisiin ja oletuksiin. Nostan esiin kolme ekomediatutkimuksen kentällä problematisoitua paradigmaa, antroposentrismin, aineettomuuden harhan, sekä teknologiauskon, joiden katsotaan kehystävän modernia ja kestämättömyyttä tuottavaa ajattelua mediasta. Tarkastelen näiden paradigmojen roolia mediakasvatuksessa, pohtien niiden vaikutusta kasvatusajattelun lähtökohtiin ja näkemyksiin opetuksen tavoitteista.

Tämän jälkeen siirryn kunkin paradigman osalta luonnostelemaan, mitä niiden uudelleenjäsennys voisi ekomediatutkimuksen näkökulmasta tarkoittaa. Ehdotan mediakasvatuksen uusiksi lähtökohdiksi ekosentrismiä, ekomateriaalisuutta, sekä kestävyydenjälkeistä ajattelua, joiden kautta median ekologinen ulottuvuus voitaisiin tuoda paremmin näkyviin. Tarkasteluni viimeisenä osana esitän hieman lähemmän katsauksen mediakasvattaja ja -tutkija Antonio Lópezin kehittämään ekomedia-analyysiin, joka tarjoaa näkökulmia median ekologisen ulottuvuuden käsittelyyn opetuksessa.

Keskeinen argumenttini tutkielmassa siis on, että median vääjäämätön yhteys ekokriisiin velvoittaa tarkastelemaan myös mediakasvatuksen lähtökohtia ja tavoitteita uudessa valossa. Mediakasvatuksen ja ekologisten tulokulmien integroinnissa ei siten ole kyse vain uusien tehtävämateriaalien kehittämisestä, vaan ensisijaisesti myös kasvatusajattelun syvemmälle tasolle ulottuvasta päivityksestä.