Turvaa, toimijuutta ja toiveikkuutta: yhteisöllisen asumisen malli lähisuhdeväkivaltaa kokeneille

Abstract

Tämä diplomityö käsittelee sukupuolistuneen väkivallan, erityisesti lähisuhdeväkivallan uhreille suunnatun avun vähäisyyttä ja esittää suunnitelman yhteisöllisen asumisen mallista, joka tukee lähisuhdeväkivallan aiheuttamasta traumasta toipumista. Sukupuolistunut väkivalta on seurausta yhteiskunnan patriarkaalisista rakenteista; se on maailmanlaajuinen ongelma, joka kohdistuu etenkin naisiin sosioekonomisesta taustasta riippumatta.

Suomessa sukupuolistunutta ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden osuus on EU-maiden kärkeä. Tilanne on hälyyttävä. Suomi on allekirjoittanut Istanbulin sopimuksen, joka velvoittaa tarjoamaan lähisuhdeväkivallan uhreille akuutin kriisivaiheen palveluja sekä pitkäaikaisempaa tukea. Millään hyvinvointialueella ei kuitenkaan ole palvelupolkua turvakodin jälkeen. Useissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että yhteisö ja vertaistuki ovat merkittävä turvallisuutta ja toipumista parantavat tekijä traumaattisen kokemuksen jälkeen. Työn tavoitteena on esittää mahdollinen tapa toteuttaa Istanbulin sopimuksen asettama vaatimus pitkäkestoisista erityistukipalveluista lähisuhdeväkivaltaa kokeneille.

Diplomityön teoriaosuudessa esitetään traumasta toipumista tukevia, asuntosuunnitteluun keskittyviä ratkaisuja ja suunnittelulähtökohtia. Kirjallisuuskatsaukseen ja turvakotipalveluihin liittyvään haastatteluun pohjautuen erityishuomio on yhteisöä vahvistavissa asuntosuunnittelun keinoissa. Suunnitelmaosuudessa syvennytään yhteisöllisten tilojen lisäksi myös omaan tilaan; leikki ja lepo vuorottelevat, ja koti muuttuu päivänaikojen ja askareiden mukana.

Patriarkaalisen yhteiskunnan kohdistama väkivalta niin heikommassa asemassa olevia ihmisiä kuin luontoa kohtaan nosti suunnittelukohteeksi purku-uhan alla olevan kerrostalon Tampereen Hipposkylässä. Kiihtyvää tahtia purkava Suomi tuntuu suhtautuvan rakennusperintöön samalla välinpitämättömyydellä kuin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Suunnitelmaosuudessa esitetään korjaus- ja uudelleenkäyttösuunnitelma, jossa toteutuvat traumasta toipumista tukevat suunnitteluperiaatteet.

This master’s thesis explores gendered and domestic violence and how minimal aid victims of both receive in Finland. The thesis presents a model for a second stage shelter, one that takes in consideration community and trauma-informed design practices. Gendered violence is caused by the patriarchal society; it is a global problem that affects especially women, apart from different socioeconomical backgrounds.

In Finland, the amount of women experiencing gendered and domestic violence is at the top of all EU-countries. The situation is alarming. Finland has signed the Istanbul convention on prevention of gendered and domestic violence. The convention requires to offer help during both the acute crisis stage and afterwards on a longer-term. However, none of Finland’s wellbeing-areas offer services post-shelter housing. Studies have shown clear evidence of benefits of community and peer support as a healing factor after a traumatic experience. This master’s thesis aims to present a way of providing long-term services to victims of domestic violence.

The theory part of this thesis collects and presents trauma-informed practices and design principles especially focusing on housing design. Main focus of the findings is on enhancing and enabling community. The findings are based on a literature review and an interview about domestic violence shelters. In the design part, the proposed plan features communal spaces but also nooks and places of one’s own; the design allows play and rest, and creates a home that changes through the days and different uses.

After the observation that patriarchal society’s violence towards those in weaker positions aligns with that towards nature, I decided to conduct the design part of the thesis on a building under threat of demolition in Hipposkylä, Tampere. The accelerating pace in which buildings are demolished in Finland leads to the impression that built heritage and victims of gendered violence are met with same kind of disregard. The design part consists of repair and reuse plan that integrates trauma-informed design practices.