Oikeus terveyteen perus- ja ihmisoikeutena hyvinvointialueuudistuksessa

Abstract

Oikeuden terveyteen merkitys yhtenä perus- ja ihmisoikeutena on kasvanut viime vuosien aikana. Koronapandemian johdosta ryhdyttiin perus- ja ihmisoikeuksien rajoitustoimenpiteisiin, joiden juurisyynä oli terveydenhuollon kantokyvyn säilyttäminen riittävien sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen turvaamiseksi. Koronapandemian ohella ilmastonmuutoksen aiheuttamat epävarmuudet tulevaisuuteen liittyen herättävät huolta turvallisesta ja terveellisestä elinympäristöstä sekä näiden turvaamisesta myös tuleville sukupolville. Väestörakenteen muutoksen johdosta sosiaali- ja terveyspalvelujen palveluntarve on kasvanut ja tämän ohella palveluihin tarvittavat resurssit. Huoli riittävien sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden turvaamisesta johti hyvinvointialueuudistukseen ja palveluiden järjestämisvastuu siirtyikin kunnilta hyvinvointialueille vuonna 2023. Hyvinvointialueilla on kuitenkin ollut haasteita liittyen riittämättömiin resursseihin järjestämisvastuulleen kuuluvien tehtävien hoitamisessa.

Tutkimuksessa tarkastellaan oikeuden terveyteen perus- ja ihmisoikeusasemaa, sen valtiosääntöoikeudellisia reunaehtoja sekä oikeutta terveyteen osana hyvinvointialueuudistusta. Hyvinvointialueuudistuksen kontekstissa tarkastellaan erityisesti sitä, miten oikeus terveyteen perus- ja ihmisoikeutena on vaikuttanut hyvinvointialueuudistusta koskeviin lainsäädäntöratkaisuihin. Tutkimuksen tutkimusmetodina on lainoppi, joten tutkimuksessa tarkastellaan voimassa olevaa oikeutta tulkinnan ja systematisoinnin keinoin.

Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä on, että oikeuden terveyteen perusoikeusasema vaikuttaisi olevan vakiintumattomampi sen ihmisoikeusasemaan verrattuna. Kansainvälisissä sopimuksissa oikeus terveyteen on tunnistettu itsenäisenä oikeusperiaatteena. Sen sijaan kansallisessa oikeudessa oikeus terveyteen ilmentyy pirstaleisena tukeutuen muihin perus- ja ihmisoikeuksiin. Tutkimuksen havaintona on, että oikeus terveyteen omana perusoikeussäännöksenään selkeyttäisi ja vakiinnuttaisi oikeuden perusoikeusasemaa ja oma perusoikeussäännös olisi perusteltua myös oikeusjärjestyksen systematisoinnin näkökulmasta.

Oikeudelle terveyteen ei ole olemassa tyhjentävää merkityssisältöä, eikä oikeuden terveyteen vaikutusmahdollisuuksia ole mielekästä myöskään rajata seikkaperäisesti. Tämän ohella oikeuden terveyteen toteutumisen tavoitetila on oikeusjärjestyksessä jätetty avoimeksi ja harkinnanvaraiseksi. Oikeus terveyteen on moniulotteinen perus- ja ihmisoikeus. Oikeuteen terveyteen välittömästi ja välillisesti kytköksissä olevat perus- ja ihmisoikeudet määrittelevät oikeuden terveyteen oikeudellisia reunaehtoja. Oikeus terveyteen kattaa oikeuden niin fyysiseen, psyykkiseen kuin myös sosiaaliseen terveyteen. Oikeus terveyteen voidaan ymmärtää niin subjektiivisena kuin myös objektiivisena oikeutena riippuen oikeusperiaatteen toimintaympäristöstä.

Tärkeimpänä havaintona hyvinvointialueita koskevaan lainsäädäntöuudistukseen liittyen tutkimuksessa nousi esiin, että oikeus terveyteen hyvinvointialueita koskevassa lainsäädäntöuudistuksessa on vaikuttanut hyvinvointialueiden itsehallinnon muotoutumiseen. Itsehallintoa on rajoitettu nimenomaisesti perus- ja ihmisoikeuksien suojaamisella, mukaan lukien oikeuden terveyteen turvaamisella. Hyvinvointialueilla ei ole yleistä toimialaa ja hyvinvointialueisiin kohdistuu valtion ohjausta. Hyvinvointialueilta puuttuu myös verotusoikeus, jonka perusteet eivät ole oikeuden terveyteen turvaamisessa. Tutkimuksen keskeisenä havaintona onkin, että hyvinvointialueiden verotusoikeus voisi olla perusteltua oikeuden terveyteen näkökulmasta, jotta riittävät resurssit hyvinvointialueen järjestämisvastuulle kuuluvien tehtävien hoitamiseksi voitaisiin turvata nyt ja tulevaisuudessa.