Epidemiology of Traumatic Spinal Cord Injury

Abstract

Selkäydinvamma johtaa usein laaja-alaisiin toimintakyvyn rajoitteisiin motoristen ja sensoristen puutosten seurauksena. Lisäksi autonomisen hermoston vaurio altistaa monille liitännäisongelmille, jotka voivat koskea sydämen ja keuhkojen toimintaa virtsarakon ja suolen toimintaa sekä lämmönsäätelyä. Näiden moniulotteisten ongelmien hoito edellyttää laaja-alaista asiantuntemusta ja moniammatillista osaamista Tämän vuoksi selkäydinvammojen akuuttihoito, välitön kuntoutus ja pitkäaikainen seuranta päätettiin Suomessa keskittää valtioneuvoston asetuksella kolmeen yliopistolliseen sairaalaan. Vuodesta 2011 lähtien hoito on ollut keskitettynä Helsingin, Oulun ja Tampereen yliopistollisiin sairaaloihin.

Keskittäminen tarjosi erinomaiset edellytykset valtakunnalliselle epidemiologiselle tutkimukselle. Aiemmassa tutkimuksessa yhden vuoden seuranta-ajalta havaittiin, että tapaturmaisten selkäydinvammojen ilmaantuvuus oli lähes kolminkertainen aiempiin arvioihin verrattuna. Väitöskirjan ensimmäinen osatyö vahvistaa tämän havainnon neljän vuoden seurantajaksolta: ilmaantuvuus Suomessa oli 38,6 tapausta miljoonaa asukasta kohden vuodessa, mikä vastaa noin 200 uutta tapausta vuosittain.

Kehittyneissä ja ikääntyvissä maissa on todettu selkeä epidemiologinen trendi, jossa iäkkäät henkilöt vammautuvat tyypillisesti matalalta tasolta tapahtuvien kaatumisten seurauksena saaden usein osittaisen kaulaydinvamman. Sama ilmiö näkyy myös tutkimusaineistossamme. Vammautuneiden keski-ikä oli 59 vuotta, ja yli 60-vuotiailla kaatuminen oli vamman syynä noin puolessa tapauksista. Nuoremmissa ikäluokissa vammautumismekanismit olivat moninaisempia, ja alkoholin käyttö korostui riskitekijänä.

Vaikka hoitokäytännöt ovat kehittyneet huomattavasti ja tapaturmaiseen selkäydinvammaan liittyvä kuolleisuus on vähentynyt, se on edelleen korkeampi kuin väestössä keskimäärin. Aiemmin kuolinsyyt liittyivät usein virtsaelinten sairauksiin, mutta nykyisin kuolemansyyt muistuttavat yhä enemmän yleisiä väestön kuolinsyitä. Väitöskirjan toisessa osatyössä havaittiin, että tapaturmaisen selkäydinvamman saaneiden potilaiden kuolleisuus Suomessa oli suurempaa kuin verrokkiväestöllä, ja yli puolet kuolemista tapahtui kahden ensimmäisen vuoden aikana. Keskeisimmät kuolinsyyt olivat sydän- ja verisuonisairaudet sekä keuhkosairaudet, joista keuhkosairaudet olivat selvästi yleisempiä kuin väestössä yleensä. Yksittäisistä diagnooseista keuhkokuume oli yleisin kuolinsyy. Kuolemanriskiä lisäsivät korkeampi ikä vammautumishetkellä sekä vaikeusasteeltaan täydellinen vamma.

Väitöskirjan kolmannessa osatyössä syvennyttiin vielä tarkemmin tapaturmaisen selkäydinvamman saaneiden potilaiden epidemiologiaan. Tulokset olivat linjassa ensimmäisen osatyön kanssa. Tapaturmaisten selkäydinvammojen ehkäisyssä keskeistä on iäkkäiden henkilöiden kaatumisten ehkäisy sekä nuoremmissa ikäluokissa alkoholin käyttöön liittyvän riskikäyttäytymisen tunnistaminen ja siihen puuttuminen. Lisäksi tässä korostui myös lääkitysten optimoinnin, pitkäaikaisten sairauksien hyvän hoidon ja fyysisen aktiivisuuden rooli kaatumisten ehkäisyssä.

Spinal cord injury (SCI) leads to widespread motor, sensory, and autonomic dysfunctions, affecting the cardiovascular, respiratory, urinary, and gastrointestinal systems, as well as thermoregulation. Owing to the complexity of these medical challenges, specialized SCI centers have been established in Finland. In 2011, the acute care, subacute rehabilitation, and lifelong follow-up of patients with spinal cord injury were centralized into three university hospitals located in Helsinki, Oulu, and Tampere. This reorganization created a unique opportunity for comprehensive epidemiological research. Remarkably, following centralization, a one-year study period revealed that the incidence of traumatic spinal cord injury was nearly three times higher than earlier estimates. The first sub-study of this thesis confirmed this finding, identifying a traumatic spinal cord injury incidence of 38.6 per million person-years, corresponding to approximately 200 new cases annually.

In developed and aging societies, a clear epidemiological trend has been observed in which older individuals typically sustain traumatic spinal cord injuries from lowlevel falls, often resulting in incomplete cervical spinal cord lesions. Our data also reflect this shift: the mean age of traumatic spinal cord injury patients was 59 years; and among individuals aged 60 years or older, low-level falls accounted for 50% of injuries. In contrast, younger patients exhibited more diverse injury mechanisms, with alcohol frequently contributing to the traumatic event.

Historically, spinal cord injury was considered largely untreatable. However, advances in medical care have substantially improved survival, though mortality remains higher than in the general population. Whereas, in the past, deaths were often attributable to urinary tract complications, current causes of mortality increasingly resemble those of the general population. The second sub-study demonstrated elevated mortality among Finnish traumatic spinal cord injury patients compared with matched controls, with most deaths occurring within the first two years postinjury. Circulatory and pulmonary diseases were the leading causes of death, with pneumonia emerging as the most common specific diagnosis. Higher age at injury and complete injury were identified as leading mortality risk factors.

In the third sub-study of this dissertation, we examined in greater detail the epidemiology of patients with traumatic spinal cord injury. The findings were consistent with those of the first sub-study. These findings underscore the need for targeted prevention strategies. For older adults, fall-prevention interventions are critical, while in younger populations, efforts should focus on reducing alcoholrelated risk behaviors that contribute to injuries with lifelong consequences. This sub-study also highlights the importance of optimizing medication regimens, ensuring good management of chronic conditions, and promoting physical activity as key components in fall prevention.