Signs of Painting, Acts of Art : Semiotics of Artistic Becoming

Abstract

Taiteilijan oppiminen ja päätöksenteko maalausprosessin aikana ovat keskeisiä taiteellisen asiantuntijuuden kehittymisen kannalta, mutta niitä on harvoin tarkasteltu taiteilijana muotoutumisen semioottisina ulottuvuuksina. Tämä väitöstutkimus tarkastelee taiteilijana muotoutumista peirceläisen semiotiikan avulla taidemaalauksen yhteydessä. Erityisenä kohteena on taiteilijan semioottisen maailman ja valmiin teoksen semioottisen maailman välinen suhde.

Tutkimus sijoittuu oppimistutkimuksen, semiotiikan ja taidemaalauksen leikkauspisteeseen. Tutkimus kysyy ensinnäkin, mitä taiteilijan ja valmiiden teosten semioottiset maailmat paljastavat taiteellisesta luovuudesta ja oppimisesta, ja toiseksi, miten nämä maailmat lähentyvät tai erkanevat toisistaan taiteilijana muotoutumisen näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella taiteilijana muotoutumista ei tule ymmärtää ensisijaisesti tyylin muutoksena eikä instituutioiden ja ammatillisten portinvartijoiden ulkoisen tunnustuksen tuloksena, vaan taiteilijan omana, semioottisesti jäsentyvänä kehityksenä havainnon, toiminnan ja merkityksenmuodostuksen alueilla ajan kuluessa.

Tutkimus noudattaa metodologisena lähestymistapana analyyttista autoetnografiaa. Aineisto koostuu kahdestatoista keskeisestä maalauksesta, jotka on valittu kahdestatoista maalaussarjasta ja jotka kuvataiteilija–tutkija on toteuttanut viiden vuoden aikana osana jatkuvaa ammatillista työskentelyä maalaustaiteen parissa ja syventävää taideopiskelua. Aineistoon kuuluvat suunnitelmat, työskentelyn aikaiset muistiinpanot, prosessivalokuvat, teosten välivaiheet sekä valmiit maalaukset. Näiden avulla voidaan jäsentää ja vertailla kahta toisiinsa kietoutuvaa mutta analyyttisesti erillistä semioottista maailmaa: maailma A:ta, joka viittaa taiteilijan semioottiseen maailmaan, ja maailma B:tä, joka viittaa teoksen semioottiseen jäsentymiseen.

Tutkimuksen viitekehys rakentuu kolmesta osasta. Ensinnäkin Peircen kategoriat ensiys, toiseus ja kolmannuus sekä kymmenluokkainen merkkitaksonomia, joka toimii ensisijaisena koodauskehyksenä sekä käytännön että teosten merkkiepisodeille. Toiseksi Husserlin kuvakolmijako Bildding (kuvaesine), Bildobjekt (kuvaobjekti) ja Bildsujet (kuvasubjekti) auttaa jäsentämään teosta kerroksellisena semioottisena kokonaisuutena, jossa yhdistyvät materiaalinen alusta, kuvallinenrakenne ja esitetty aihe. Kolmanneksi tutkimus tukeutuu Magariños de Morentinin ikonopoeesin käsitteeseen ja jäsentää kuvan rakentumista kolmen ulottuvuuden avulla: abstrakti, esittävä ja käsitteellinen. Näiden avulla voidaan paikantaa kuvan esittämisen suuntia pelkistämättä teoksia kiinteisiin tyyliluokkiin. Näiden kolmen ulottuvuuden kehittämistä jäsentävät lisäksi kolme Helene Schjerfbeckin teosta, jotka toimivat tutkimuksessa keskeisinä teoreettisina viitekohtina. Analyysin ydinmenetelmä on taiteilijan maailman ja teoksen maailman välinen ristiinkartoitus.

Tulokset osoittavat, että luovuutta ja oppimista maalaamisessa voidaan kuvata toistuvina semioottisina siirtyminä. Taiteilijan reflektiivisessä käytännössä päätöstilanteet etenevät usein laadullisista mahdollisuuksista (ensiys) kohtaamisen, vastuksen ja sopeuttamisen vaiheisiin (toiseus) ja edelleen toimintatapojen, tottumusten ja kompositionaalisten lainalaisuuksien vakiintumiseen (kolmannuus). Oppiminen näkyy mikrosääntöjen lujittumisena, menetelmien siirtymisenä teemasta toiseen sekä myöhäisvaiheen korjausten vähenemisenä metakognitiivisten tarkistusten myötä. Luovuus ilmenee erityisen selvästi tuottavissa poikkeamissa, joissa yllätys, materiaalinen vastus tai työn kuluessa esiin nousevat toimintamahdollisuudet suuntaavat työskentelyä uudelleen ja synnyttävät uusia interpretantteja (tulkintoja), joista myöhemmin muodostuu uudelleenkäytettäviä toimintatapoja.

Semioottisten maailmojen vertailu osoittaa, että valmiit teokset tiivistävät ja vakauttavat kolmannuutta tiukemmin kuin käytännön virtaava ja tutkiva maailma. Samalla teokset säilyttävät ensiyden vyöhykkeitä – monitulkintaisuutta, avoimuutta ja voimakkuutta – jotka näyttävät olevan ratkaisevia uutuudelle ja esteettiselle elinvoimalle. Tältä pohjalta tutkimus rakentaa maalaamisen semioosin mallin, joka liittää reflektiivisen päätöksenteon teoksen materiaalisiin, rakenteellisiin ja esittäviin puoliin. Tutkimus tuo peirceläisen semiotiikan maalaamisen tutkimukseen empiirisesti jäsennettynä lähestymistapana, tarjoaa menetelmän analyyttiseen autoetnografiaan studiotutkimuksessa ja kuvaa taiteilijana muotoutumista asiantuntijuuden kehityksenä. Lisäksi tutkimus osoittaa, kuinka taiteilijalähtöinen reflektio ja teoslähtöinen näyttö voidaan kytkeä järjestelmällisesti toisiinsa taiteellisen asiantuntijuuden tukemisessa.

Artists’ learning and decision-making during painting are central to the development of artistic expertise, yet they have rarely been examined as semiotic dimensions of artistic becoming. This dissertation examines artistic becoming through Peircean semiotics in fine-art painting. Its particular focus is the relation between the artist’s semiotic world and the semiotic world of the finished artwork.

Situated at the intersection of learning sciences, semiotics, and painting practice, the dissertation asks, first, what the semiotic worlds of reflective practice and finished artworks reveal about artistic creativity and learning and, second, how these worlds converge or diverge in shaping artistic becoming. The study argues that artistic becoming is best understood not primarily as stylistic change or as a function of external validation by institutions and professional gatekeepers, but as the artist’s own semiotically organized development of perception, action, and meaning over time.

The study adopts analytic autoethnography as its methodological approach. The empirical corpus consists of twelve focal paintings selected from twelve painting series produced by the author–researcher over a five-year period of sustained professional practice and advanced artistic training. The materials include anticipatory plans, in-process notes, post-session memos, process photographs, intermediate states, and finished artworks. Together, these materials make it possible to reconstruct and compare two analytically distinct but interrelated semiotic worlds: World A, the artist’s reflective practice, and World B, the artwork’s semiotic organization.

The analytical framework combines three components. First, Peirce’s phenomenological categories—Firstness, Secondness, and Thirdness—together with the ten-class sign taxonomy, which serves as the primary coding framework for sign episodes in both practice and artworks. Second, Husserl’s image triad—Bildding (Image Thing), Bildobjekt (Image Object), and Bildsujet (Image Subject)—is used to describe the artwork as a layered semiotic object composed of material substrate, depictive organization, and represented subject matter. Third, drawing on and adapting Magariños de Morentin’s concept of iconopoiesis, the study operationalizes image-making through the poles Abstract–Figurative–Conceptual in order to locate representational tendencies without reducing works to fixed stylistic categories. The development of these three dimensions is further informed by three works by Helene Schjerfbeck, which serve as key theoretical points of reference in the study. The core analytical strategy is cross-mapping between the artist’s world and the artwork’s world in order to identify convergence, divergence, and developmental movement.

The findings show that creativity and learning in painting can be modeled as recurrent semiotic transitions. In the artist’s reflective practice, decision episodes often move from qualitative possibilities (Firstness), through encounter, resistance, and adjustment (Secondness), toward stabilization in procedures, habits, and compositional laws (Thirdness). Across the corpus, learning is visible in the consolidation of micro-rules, the transfer of procedures across themes, and the increasing role of metacognitive checks in reducing late-stage corrections. Creativity is especially visible in productive divergences, where surprise, material resistance, or emergent affordances redirect the work and generate new interpretants that later become reusable procedures.

Comparison between the two semiotic worlds indicates that finished artworks tend to compress and stabilize Thirdness more tightly than the fluid and exploratory world of practice. At the same time, the artworks preserve zones of Firstness—qualitative ambiguity, openness, and intensity—that appear crucial for novelty and aesthetic vitality. On this basis, the dissertation develops a model of painting semiosis that links reflective decision-making to the material, organizational, and representational structures of the artwork. The study contributes an empirical operationalization of Peircean semiotics for painting, a structured method for analytic autoethnography in studio research, and a semiotically articulated account of artistic becoming as expertise development. It also offers pedagogical implications for studio teaching and critique by showing how artist-side reflection and artwork-side evidence can be systematically related in the development of artistic expertise.