Kiven syyt ja seuraukset : Suomalaisten luonnonkivirakennusten historia

Abstract

Tutkimuskysymys: Miksi luonnonkivi on yleistynyt ja harvinaistunut rakennusmateriaalina eri aikakausina, ja mitä nykyajan arkkitehti voi siitä oppia?

Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, miksi Suomen historian eri aikakausina on rakennettu rakennuksia luonnonkivestä ja miksi luonnonkivirakentaminen puolestaan on minäkin aikakautena vähentynyt. Kun nämä syyt oli selvitetty, niillä pyrittiin kehystämään suomalaisen luonnonkivirakentamisen nykytilannetta esittämällä, miten menneisyyden rakennustrendit näkyvät nykypäivänä ja joko edesauttavat uutta luonnonkivirakentamista tai ovat sille esteenä.

Tutkimus suoritettiin selaamalla lukuisia arkkitehtuurin historiasta kertovia kirjoja ja kokoamalla niiden suomalaisesta luonnonkivirakentamisesta kertovat osat yhtenäiseksi, pääosin kronologiseksi kertomukseksi, joka käsittää luonnonkivirakennusten historian Suomessa aina keskiajasta 1900-luvulle. Tässä kerronnassa keskityttiin tekijöihin, jotka ovat kasvattaneet tai kutistaneet luonnonkiven asemaa maamme arkkitehtuurissa. Seuraavassa vaiheessa nämä tekijät taulukoitiin ja tutkittiin niiden tilannetta nykyään, 2020-luvulla. Tämän taulukon ja muun pohdinnan perusteella päädyttiin listaan luonnonkiven vahvuuksista nykypäivänä.

Suomen arkkitehtuurin historiasta erottui kaksi toisistaan hyvin erilaista kautta, jolloin luonnonkivellä on ollut merkittävä asema maamme arkkitehtuurissa: Ensimmäinen alkoi 1200-luvun loppupuolella, jolloin ruotsalaiset auktoriteetit alkoivat rakennuttamaan Suomen alueelle luonnonkivestä maallisia ja uskonnollisia voiman keskuksia, kuten linnoja ja kirkkoja. Kruunu ja kirkko rakensivat suurimman osan tärkeimmistä rakennuksistaan luonnonkivestä, koska se kesti suuria painolasteja, kulutusta, vihollisten hyökkäyksiä ja tulipaloja. Se myös kalliina materiaalina kuvasti auktoriteettien korkeaa yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa. Luonnonkiven käyttö väheni Suomessa askeleittain keskiajan jälkeen, kun kirkon varat vähenivät uskonpuhdistuksessa, tiilestä tuli maan käytetyin kivirakennusmateriaali ja Suomen sotastrategisen tärkeyden lasku Venäjän vallan alla pysäytti linnoitustyöt.

Toinen lyhyempi suomalaisen luonnonkiviarkkitehtuurin kukoistuskausi paljastui 1800- ja 1900-lukujen vaihteelta. Sitä edelsi (useimmiten tiilisen) kivirakentamisen läpimurto kaupungeissa porvariston vaurastumisen ja puurakentamista rajoittavan lainsäädännön seurauksena. 1800-luvun loppupuolella keisarillisiin venäläistämistoimiin reagoitiin Suomessa lisääntyneellä keskittymisellä suomalaisen kansanarkkitehtuurin määrittelemiseen. Suomen vanhoja luonnonkivirakennuksia katsottiin uudella arvostuksella, ja graniitista pyrittiin rakentamaan uutta kansallishenkistä arkkitehtuuria. Luonnonkiveä pidettiin myös poikkeuksellisen ’todenmukaisena’ rakennusmateriaalina, ja teollinen vallankumous teki sen käytöstä entistä helpompaa. Kaikki tämä teki luonnonkivestä trendikkään materiaalivalinnan 1890- ja 1900-lukujen Suomessa. Luonnonkivi ei kuitenkaan koitunut tarpeeksi käytännölliseksi rakennusmateriaalivalinnaksi pysyäkseen suosituimpien materiaalien joukossa sen muodikkuuden lauhduttua, ja pian sen filosofisetkin perusteet olivat vanhentuneita.

Luonnonkiven suurimmiksi nykyisiksi vahvuuksiksi nousivat sen kestävyys ja sen esteettinen arvo. Sen käyttöhinta ja ilmastovaikutukset jäivät historiaan keskittyneessä analyysissä vielä epäselviksi. Hinnan voisi kuitenkin olettaa laskeneen kiviteollisuuden kehityttyä mekanisoitumisen ja automaation myötä, ja luonnonkiven ilmasto-ominaisuudet vaikuttavat pikaisen analyysin perusteella lupaavilta.