Lastensuojelun henkilöstömitoitus hallinnon ohjauskeinona : Profession ääni

Abstract

Pro gradu -tutkielmassa tarkastelen lastensuojelun sosiaalityön henkilöstömitoitusta (LsL 13 b § 2 mom.) hallinnon ohjauskeinona. Tutkielman teoreettinen kehys paikantuu hallintotieteellisen ohjauskeskustelun, toimeenpanotutkimuksen ja professiotutkimuksen rajapintaan. Tutkimuksessa pyrin selvittämään, minkälaisia merkityksiä lastensuojelun viranhaltijat antavat työtään sääntelevälle henkilöstömitoitukselle ja minkälaisia ammatillisia toimijarooleja sosiaalityöntekijät ottavat näissä merkitysrakenteissa.

Tutkimuksen empiirinen osuus toteutettiin kaksivaiheisena. Ensimmäisessä vaiheessa toteutettiin teemoitteleva analyysi sosiaali- ja terveysministeriön lausuntokierroksilla annetuista lausuntovastauksista lastensuojelulain 13 b § 2 mom. lainvalmistelua koskien. Muodostettuja teemoja hyödynnettiin tämän jälkeen lastensuojelun viranhaltijoiden puolistrukturoitujen teemahaastattelujen pohjana. Tutkimuksen tulokset syntyvät viranhaltijoiden haastatteluaineiston diskursiivisen analyysin tuloksena.

Tutkimustuloksina rakentuu neljä diskurssia eli lastensuojelun sosiaalityön viranhaltijoiden ammatillista puhetapaa, jotka ilmentävät henkilöstömitoitukselle annettavia merkityksiä. Diskurssit ovat: 1) Sääntelystä selkänojaa, 2) Työtä asiakasmäärät edellä, 3) Luvut ovat vain osa totuutta sekä 4) Vallan ja vastuun vetovoima.

Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan todeta, että asiakkaiden määrä ei näyttäydy yksiselitteisenä koettua kuormitusta määrittävänä tekijänä lastensuojelun sosiaalityössä. Tutkimuksessa sosiaalityöntekijöiden työkuormitusta koskeva puhe ei kiinnittynyt niinkään asiakkaiden määrään, vaan työkuormitus näyttää syntyvän ennen kaikkea moninaisista laadullisista ja työn sisällöllisistä tekijöistä. Tutkimustulosten valossa asiakasmäärien maltillistuminen ei siten näytä suoraan johtavan kokemukseen työn helpottumisesta. Lakisääteinen mitoitus näyttää kuitenkin suojaavan sosiaalityöntekijöitä kohtuuttomaksi koetulta työmäärältä, ja tuottavan siten hallinnan kokemusta ja mielenrauhaa työn tekemiseen.

Tutkimuksessa sosiaalityöntekijät ilmensivät ennen kaikkea professionaalisen asiakastyön orientaatiota. Lapsikeskeistä puhetta ilmeni haastatteluaineistossa vain vähän, eivätkä haastateltavat rakentaneet sosiaalityöntekijälle merkittävää roolia suhteessa asiakaslapsiin ja vuorovaikutukselliseen, kohtaavaan työskentelyyn heidän kanssaan. Asiakastyön kuvauksissa korostui erityisesti lapsen huoltajien tai muun toimijaverkoston kanssa tehtävä työskentely. Tulosten valossa näyttää siltä, että enimmäisasiakasmäärän sääntely ei ole eksplisiittisesti vahvistanut asiakaslasten kanssa tehtävää suhdeperustaista työskentelyä.

Sosiaalityöntekijäkohtaisten asiakasmäärien seurannasta ja mitoituksessa pysymiseen liittyvistä ponnisteluista näyttää muodostuneen kiinteä osa lastensuojelun sosiaalityön arkea. Staattisemman asiakastyön orientaation sijaan työssä korostuu asiakkuuksien tehostunutta hallintaa korostava työskentelyorientaatio. Lastensuojelun henkilöstömitoitus näyttää johtaneen järjestelmälähtöisempään asiakasprosessien johtamiseen ja siten managerialistisen ohjauksen vahvistumiseen työssä. Henkilöstömitoitus vaikuttaa näin myös lastensuojelun sosiaalityöntekijän ammatillisten toimijaroolien rakentumiseen, ja vahvistaa sosiaalityöntekijän roolia politiikkalinjauksen toimeenpanijana.

Asiakasmääriä koskevaa sääntelyllistä ohjausta ei tutkimuksessa koettu sosiaalityön professioasemaa heikentävänä ulkoisena kontrollina. Professioaseman korostamisessa korostui ennen kaikkea lastensuojelun vastuusosiaalityöhön kuuluvan vallan ja vastuun kautta rakentuva vaativa asiantuntijarooli. Haastateltavien puheessa lastensuojelun sosiaalityöstä rakentui eräänlainen alaprofessio sosiaalityön profession sisällä, mikä näyttää muodostuvan merkittäväksi veto- ja pitovoimatekijäksi työssä. Tutkimuksen perusteella henkilöstömitoitus näyttää osaltaan vahvistavan tätä lastensuojelun sosiaali-työntekijöiden itselleen määrittämää erityistä professiostatusta.