Joukkueurheilijan sosiaaliturva Suomessa

Abstract

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on tutkia joukkueurheilijoiden sosiaaliturvaa Suomessa. Tutkielma on rajattu käsittelemään ainoastaan urheilijan tapaturma- ja eläketurvalain 1 §:n mukaisen vakuuttamisvelvollisuuden piiriin kuuluvia urheilijoita. Lain perusteella vakuuttamisvelvollisuuden piiriin kuuluvat urheilijat luokitellaan ammattiurheilijoiksi, ja heihin sovelletaan urheilijan tapaturma- ja eläketurvalakia kokonaisuudessaan. Lisäksi tutkielma on rajattu vain joukkueurheilijoihin, sillä heidän työoikeudellinen asemansa on yksilöurheilijoita yksiselitteisempi. Tutkielman tavoitteena on tutkia ammattiurheilijoiden sosiaaliturvan tämänhetkistä tilaa.

Ammatikseen urheilua harjoittavat joukkueurheilijat ovat työoikeudellisesti poikkeuksetta työntekijän asemassa, sillä urheilun harjoittaminen ammattina täyttää selkeästi työsopimuslain 1 §:n mukaiset työsopimuksen tunnusmerkit. Ammattiurheilijat ovat siis yksi ammattiryhmä muiden joukossa. Tutkielman kannalta mielenkiintoista on se, miten suomalaisen ammattiurheilijan asema sosiaaliturvassa eroaa muihin ammattiryhmiin verrattuna. Tutkielman pääpaino on tutkia, millaisia eroja ammattiurheilijoiden ja muiden ammattiryhmien sosiaaliturvan välillä on. Tämän lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, millaiseen asemaan urheilijoiden sosiaaliturvan erillisjärjestelmä asettaa urheilijat verrattuna muita työntekijöitä koskevaan yleiseen sosiaaliturvajärjestelmään sekä ovatko asemat keskenään yhdenvertaisia.

Tutkielman pääasiallinen tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainopillinen metodi. Tutkimuskysymyksiin vastataan tutkimalla, mitä voimassa oleva sääntely sekä oikeuskäytäntö kertovat ammattiurheilijoiden sosiaaliturvasta. Tutkielman kohteena olevasta sosiaaliturvasta on sen laajuuden vuoksi valittu tutkittavaksi kolme osa-aluetta. Tutkittavat osa-alueet käsittelevät työttömyysturvaa, työtapaturmia ja ammattitauteja sekä eläketurvaa. Kussakin osiossa tutkitaan sosiaaliturvajärjestelmien välisiä eroavaisuuksia sekä pohditaan yhdenvertaisuuden toteutumista. Valitut osa-alueet ovat hyvin keskeisiä sosiaaliturvan osa-alueita, jonka vuoksi niiden ympärille on syntynyt runsaasti sääntelyä. Tutkielman kannalta keskeisiä lakeja ovat urheilijan tapaturma- ja eläketurvalaki (276/2009), työttömyysturvalaki (1290/2002), työntekijän eläkelaki (395/2006) sekä työtapaturma- ja ammattitautilaki (459/2015).

Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että ammattiurheilijoiden sosiaaliturva on moneltakin osin erilainen verrattuna muihin ammattiryhmiin. Havaitut eroavaisuudet olivat luonteeltaan poikkeuksetta ammattiurheilijoiden sosiaaliturvaa heikentäviä. Kustakin valitusta sosiaaliturvan osa-alueesta löytyi eroja, jotka heikensivät ammattiurheilijoiden sosiaaliturvan kattavuutta suhteessa muihin perinteisempiin ammattiryhmiin. Jo tutkielman alussa saattoi olettaa, että urheilun erityispiirteet asettavat haasteita ammattiurheilijoiden ja muiden ammattiryhmien yhdenvertaisen kohtelun välille. Tutkielman aikana vaikutti kuitenkin toistuvasti siltä, että urheilun erityispiirteitä käytettiin pikemminkin urheilijoita vastaan oikeuttaen ammattiurheilijoiden heikomman aseman. Tutkimustuloksien valossa voidaan todeta, että ammattiurheilijoiden sosiaaliturva on muita ammattiryhmiä heikommalla tasolla, eikä yhdenvertaisuus erillisten järjestelmien välillä toteudu.