Totuus kaswissyöjistä: Tieteeseen ja tutkimukseen vetoaminen yleisessä keskustelussa kasvissyönnistä Suomessa 1920-luvulla

Abstract

Moderni kasvissyönti muodostui 1800-luvun puolivälissä ja Suomeen perustettiin jo 1900-luvun alussa ensimmäisiä vegetaristiyhdistyksiä, joka oli osa yleiseurooppalaista kehitystä. Yhdistykset vaikuttivat vapaaehtoisen kasvissyönnin leviämiseen maassa, jossa köyhyys esti monen valinnanvapautta kasvissyönnin ja lihansyönnin osalta. Samaan aikaan myös eurooppalainen tieteen maailmankuva muuttui kohti empiirisiä havaintoja vaativaa mallia, joka yhdistyi osaksi ravintokeskustelua. Tässä tutkielmassa käsittelen tieteeseen ja tutkimukseen vetoamista kasvissyöntiin liittyvässä yleisessä keskustelussa Suomessa 1920-luvulla.

1900-luvun alun kasvissyönti oli osa vegetarismia, josta esiintyi maltillisempia ja jyrkempiä kantoja. Jyrkempiin kantoihin yhdistyi tiukempia rajoituksia ravinnon suhteen, mutta myös luonnonlääkintää ja muuta modernisaation vastustusta, sekä raittius- ja herätysliikkeiden toimintaa. Vegetarismi oli vahvasti ihmiskeskeistä, jossa ensi sijassa ravintoon liittyviä kysymyksiä motivoivat ihmisten terveyteen liittyvät argumentit, eivätkä niinkään eettiset kysymykset. Täten onkin perusteltua tarkastella, miten kasvissyönnistä käytiin keskustelua, jossa vedottiin tieteeseen tai tutkimukseen.

Ensisijainen lähdeaineisto koostuu digitoiduista sanoma- ja aikakauslehdistä 1920-luvulta, missä esiintyy sanahakujen perusteella kasvissyöntiin liittyvää keskustelua, jota perustellaan tieteellisen auktoriteettiin tai tehtyyn tutkimukseen nojaten. Lisäksi lähdeaineistona toimii alkuperäiskirjallisuutta, johon ensisijaisessa tutkimusaineistossa vedotaan. Aineistoa on järjestelty ja analysoitu tietojenkäsittelyn menetelmillä, joten aineiston käsittelyyn on käytetty digitaalisen historiantutkimuksen tunnusmerkistöjä täyttävää tutkimusmenetelmää. Lopullinen analyysi on tehty lähilukemisen avulla, jonka avulla aineistossa esitettyjä perusteluita on kytketty osaksi laajempaa kokonaisuutta. Lähdekritiikki on myös merkittävässä osassa tutkimusmenetelmää, jotta lähdeaineistoissa väitettyjä auktoriteetteja ja argumentteja on voitu varmentaa.

Tutkielma osoittaa, että kasvissyönnistä käydyssä keskustelussa nousi esiin kasvissyönnin vertaaminen lihansyöntiin ja keskustelussa pyrittiin tieteen avulla todistamaan molempien ruokavalioiden terveysvaikutuksia ihmiseen. Keskeisenä esiin nostettiin proteiinin saanti, jonka saannin tunnistettiin olevan helpompaa lihasta ja vuorostaan sen saantia pidettiin ongelmallisena asiana kasvissyönnissä. Proteiinin päivittäisen tarpeen laskeminen oli ollut jo aiemmin osa tieteellistä ravintokeskustelua, joka näkyi myös kasvissyöntikeskustelussa. Lihansyönnin määrään suhtauduttiin myös kriittisesti, minkä osalta Duodecimin lääkärit nostivat esiin ongelmia lihansyönnin terveysvaikutuksista, mutta pelkän kasvissyönnin sijaan he korostivat sekasyöntiä ja kohtuutta.

Ravintoaineita osattiin myös erotella, joten proteiinien lisäksi keskustelussa nostettiin esiin vitamiineja, joiden saanti osoitettiin olevan helpompaa kasvisruokavaliosta ja hedelmistä. Muuttuva tieteenkuva oli merkittävä osa keskustelua, jossa tuotiin esiin laskettavuutta ja empiirisiä havaintoja, sekä tehtyjä tutkimuksia.

Keskeistä keskustelulle oli vedota tieteellisiin auktoriteetteihin, kuten tieteentekijöihin tai lääkäreihin nimeltä. Yleisen keskustelun kannalta huomionarvoista on, että keskustelu, jossa nostettiin esille tieteellisiä auktoriteetteja, kyettiin erottelemaan ravintoaineita, sekä kasvissyönnin mahdollisia terveydellisiä haittoja tai hyötyjä ei rajoittunut vegetaristisiin aatteellisiin lehtiin tai lääkäreille tarkoitettuihin ammattilehtiin, vaan keskustelua käytiin myös sanomalehtien palstoilla.