Mimicking the Liver Microenvironment : 3D Culturing, Organ-on-Chips, and Oxygen Regulation as Strategies to Improve iPSC-Derived Hepatocyte Maturation
Suominen, Siiri (2026)
Suominen, Siiri
Tampere University
2026
Lääketieteen, biotieteiden ja biolääketieteen tekniikan tohtoriohjelma - Doctoral Programme in Medicine, Biosciences and Biomedical Engineering
Lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunta - Faculty of Medicine and Health Technology
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2026-03-06
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-4412-2
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-4412-2
Tiivistelmä
Maksa on ihmisen suurin sisäelin ja se on vastuussa useista kehon toiminnoista, kuten lääkkeiden ja toksiinien metaboloinnista, tehden siitä erityisen tärkeän elimen in vitro -malleilla mallinnettavaksi. Uusia, aiempaa kehittyneempiä ja fysiologisesti relevantimpia mallinnusmenetelmiä, kuten kolmiulotteisia (3D) sferoideja, yhteisviljelmiä ja kudossiruja on pyritty kehittämään, jotta esimerkiksi lääkeaineiden kehitykseen ja tautimallinukseen liittyvät tulokset olisivat entistä tarkempia ja ennustaisivat maksassa tapahtuvia mahdollisia reaktiota aiempaa paremmin.
2000-luvun alun läpimurto, somaattisten solujen uudelleenohjelmointi takaisin monikykyiseen tilaan, toi käytännössä rajattoman solulähteen tieteen käyttöön. Uudelleenohjelmoidut monikykyiset kantasolut (eng. induced pluripotent stem cell, iPSC) voidaan erilaistaa muiksi solutyypeiksi, kuten maksasolujen, hepatosyyttien, kaltaisiksi soluiksi (eng. hepatocyte-like cell, HLC). Tämä edistysaskel on vienyt maksatutkimusta eteenpäin ratkaisemalla ihmisen primaarien hepatosyyttien (eng. primary human hepatocyte, PHH) niukan saatavuuden, ja ohittamalla eettiset kysymykset, jotka liittyvät alkion kantasolujen käyttöön. iPSC-HL-solut ilmentävät usein kuitenkin sikiön soluille tyypillistä fenotyyppiä, jonka toiminnallisuus ja kypsyys ovat PHH-soluihin verrattaessa alentunut. Tässä väitöskirjassa pyrin selvittämään, kuinka maksan in vitro -mikroympäristön eri osa-alueiden muokkaaminen voi parantaa iPSC-HL-solujen erilaistumista ja edistää niiden kypsymistä.
Tuloksemme osoittavat, että 3D-iPSC-HLC-sferoidien toiminnallisuus ja viljelmien pitkäkestoisuus ovat parempia verrattuna perinteisiin 2D-viljelmiin, korostaen viljelytavan kolmiulotteisuuden tärkeyttä solujen välisen vuorovaikutuksen edistämisessä ja luonnollisen solupolarisaation ylläpitämisessä. Lisäksi arvioimme useita erilaisia biomateriaaleja 3D-kudossiruviljelyn ja iPSC-HL-solujen toiminnallisuuden tukemisen mahdollistamiseksi. Geeniekspressiodatan ja muiden tulosten perusteella Geltrex ja fibriini osoittautuivat sopiviksi vaihtoehdoiksi. Molemmat materiaalit osoittivat vain vähäistä hajoamista (fibriinin kohdalla, kun solukasvatusnesteeseen lisättiin aprotiniinia) ja tukivat solujen elinkelpoisuutta koko viljelyjakson ajan. Lisäksi mesenkymaalista alkuperää olevien solutyyppien sisällyttäminen kudossiruviljelmiin paransi iPSC-HL-solujen toiminnallisuutta näkyen kohonneena maksaspesifisten geenien ja proteiinien ilmentymisenä.
Samankaltaista toiminnallisuuden kehitystä havaittiin, kun iPSC-HL-soluja viljeltiin maksaliuska-kudossirulla (eng. Liver-Lobule-on-Chip, LLoC), joka yhdistää in vivo -maksakudosta jäljittelevän mikroarkkitehtuurin jatkuvaan, pumpulla aikaansaatuun solukasvatusnesteen perfuusioon. LLoC- ja 2D-kontrolliviljelmien immunosytokemialliset värjäykset osoittivat selviä eroja kypsien hepatosyyttimarkkereiden ilmentymisessä: LLoC-viljelmien solut olivat erilaistuneet paremmin. Huomionarvoista on, että viljelyjakson lopussa havaittiin solujen vyöhykemäistä organisoitumista, joka muistutti hepatosyyttien anatomista ja toiminnallista järjestäytymistä in vivo. Nämä tulokset korostavat, kuinka tarkka fysiologisen ympäristön jäljittely voi ohjata iPSC-HL-solujen erilaistumista kohti kypsyneempää fenotyyppiä.
Ilmakehän happitasot ja standardi-inkubaattoriolosuhteet (19–21 % O₂) ovat huomattavasti korkeampia kuin maksassa luonnollisesti esiintyvät 5-10% happitasot. Tämän luonnostaan esiintyvän happigradientin jäljittelemiseksi iPS-soluja viljeltiin kaupallisilla alustoilla, jotka mahdollistivat fysioksian (fysiologisesti oikeiden happitasojen) luomisen iPSC-HLC-viljelmiin. Maksaspesifisissä toiminnoissa, kuten albumiinin ja urean erityksessä, havaittiin huomattavaa kasvua, mikä osoittaa, että oikein ajoitettu fysioksia erilaistumisprosessin aikana voi merkittävästi parantaa iPSC-HL-solujen kypsyyttä. Mielenkiintoista on, että jotkin vyöhykespesifiset toiminnot olivat kohonneet samoissa koeolosuhteissa, mikä viittaa ennemmin yleisesti parantuneeseen toiminnallisuuteen kuin vyöhykespesifisten solupopulaatioiden syntyyn.
Kokonaisuudessaan tämän tutkielman havainnot korostavat fysiologisen mikroympäristön jäljittelyn tärkeää asemaa in vitro -maksamallinnuksessa. Useat testatut menetelmät, kuten 3D-sferoidiviljely, yhteisviljelmät, mikrofluidiset alustat, solukasvatusnesteen perfuusio ja fysioksiset olosuhteet, vaikuttivat iPSC-HL-solujen erilaistumistehokkuuteen parantaen niiden kypsyyttä. Eniten solujen erilaistumiseen vaikuttaneen yksittäisen tekijän tunnistaminen on haastavaa, sillä ne toimivat usein yhteistyössä toistensa kanssa. Väitöskirjan tulokset korostavatkin yleisesti näiden ympäristöelementtien integroinnin merkitystä in vitro -maksamallien relevanssin ja siirrettävyyden parantamiseksi.
2000-luvun alun läpimurto, somaattisten solujen uudelleenohjelmointi takaisin monikykyiseen tilaan, toi käytännössä rajattoman solulähteen tieteen käyttöön. Uudelleenohjelmoidut monikykyiset kantasolut (eng. induced pluripotent stem cell, iPSC) voidaan erilaistaa muiksi solutyypeiksi, kuten maksasolujen, hepatosyyttien, kaltaisiksi soluiksi (eng. hepatocyte-like cell, HLC). Tämä edistysaskel on vienyt maksatutkimusta eteenpäin ratkaisemalla ihmisen primaarien hepatosyyttien (eng. primary human hepatocyte, PHH) niukan saatavuuden, ja ohittamalla eettiset kysymykset, jotka liittyvät alkion kantasolujen käyttöön. iPSC-HL-solut ilmentävät usein kuitenkin sikiön soluille tyypillistä fenotyyppiä, jonka toiminnallisuus ja kypsyys ovat PHH-soluihin verrattaessa alentunut. Tässä väitöskirjassa pyrin selvittämään, kuinka maksan in vitro -mikroympäristön eri osa-alueiden muokkaaminen voi parantaa iPSC-HL-solujen erilaistumista ja edistää niiden kypsymistä.
Tuloksemme osoittavat, että 3D-iPSC-HLC-sferoidien toiminnallisuus ja viljelmien pitkäkestoisuus ovat parempia verrattuna perinteisiin 2D-viljelmiin, korostaen viljelytavan kolmiulotteisuuden tärkeyttä solujen välisen vuorovaikutuksen edistämisessä ja luonnollisen solupolarisaation ylläpitämisessä. Lisäksi arvioimme useita erilaisia biomateriaaleja 3D-kudossiruviljelyn ja iPSC-HL-solujen toiminnallisuuden tukemisen mahdollistamiseksi. Geeniekspressiodatan ja muiden tulosten perusteella Geltrex ja fibriini osoittautuivat sopiviksi vaihtoehdoiksi. Molemmat materiaalit osoittivat vain vähäistä hajoamista (fibriinin kohdalla, kun solukasvatusnesteeseen lisättiin aprotiniinia) ja tukivat solujen elinkelpoisuutta koko viljelyjakson ajan. Lisäksi mesenkymaalista alkuperää olevien solutyyppien sisällyttäminen kudossiruviljelmiin paransi iPSC-HL-solujen toiminnallisuutta näkyen kohonneena maksaspesifisten geenien ja proteiinien ilmentymisenä.
Samankaltaista toiminnallisuuden kehitystä havaittiin, kun iPSC-HL-soluja viljeltiin maksaliuska-kudossirulla (eng. Liver-Lobule-on-Chip, LLoC), joka yhdistää in vivo -maksakudosta jäljittelevän mikroarkkitehtuurin jatkuvaan, pumpulla aikaansaatuun solukasvatusnesteen perfuusioon. LLoC- ja 2D-kontrolliviljelmien immunosytokemialliset värjäykset osoittivat selviä eroja kypsien hepatosyyttimarkkereiden ilmentymisessä: LLoC-viljelmien solut olivat erilaistuneet paremmin. Huomionarvoista on, että viljelyjakson lopussa havaittiin solujen vyöhykemäistä organisoitumista, joka muistutti hepatosyyttien anatomista ja toiminnallista järjestäytymistä in vivo. Nämä tulokset korostavat, kuinka tarkka fysiologisen ympäristön jäljittely voi ohjata iPSC-HL-solujen erilaistumista kohti kypsyneempää fenotyyppiä.
Ilmakehän happitasot ja standardi-inkubaattoriolosuhteet (19–21 % O₂) ovat huomattavasti korkeampia kuin maksassa luonnollisesti esiintyvät 5-10% happitasot. Tämän luonnostaan esiintyvän happigradientin jäljittelemiseksi iPS-soluja viljeltiin kaupallisilla alustoilla, jotka mahdollistivat fysioksian (fysiologisesti oikeiden happitasojen) luomisen iPSC-HLC-viljelmiin. Maksaspesifisissä toiminnoissa, kuten albumiinin ja urean erityksessä, havaittiin huomattavaa kasvua, mikä osoittaa, että oikein ajoitettu fysioksia erilaistumisprosessin aikana voi merkittävästi parantaa iPSC-HL-solujen kypsyyttä. Mielenkiintoista on, että jotkin vyöhykespesifiset toiminnot olivat kohonneet samoissa koeolosuhteissa, mikä viittaa ennemmin yleisesti parantuneeseen toiminnallisuuteen kuin vyöhykespesifisten solupopulaatioiden syntyyn.
Kokonaisuudessaan tämän tutkielman havainnot korostavat fysiologisen mikroympäristön jäljittelyn tärkeää asemaa in vitro -maksamallinnuksessa. Useat testatut menetelmät, kuten 3D-sferoidiviljely, yhteisviljelmät, mikrofluidiset alustat, solukasvatusnesteen perfuusio ja fysioksiset olosuhteet, vaikuttivat iPSC-HL-solujen erilaistumistehokkuuteen parantaen niiden kypsyyttä. Eniten solujen erilaistumiseen vaikuttaneen yksittäisen tekijän tunnistaminen on haastavaa, sillä ne toimivat usein yhteistyössä toistensa kanssa. Väitöskirjan tulokset korostavatkin yleisesti näiden ympäristöelementtien integroinnin merkitystä in vitro -maksamallien relevanssin ja siirrettävyyden parantamiseksi.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [5233]
