Heirs of Technology : Examining post-sustainability and the technology relation through philosophy of education

Abstract

Pahenevat ekologiset kriisit merkitsevät monia epäjatkuvuuksia nykyiselle kasvatusajattelulle. Kestävyydenjälkeisyys on viimeaikainen monitieteinen käsite, joka kyseenalaistaa kestävyyden skenaarioiden uskottavuuden vallitsevassa tilanteessa. Tämä kasvatusfilosofinen tutkimus käsittelee seuraavaa kysymystä; Mitä kestävyydenjälkeisyys merkitsee kasvatukselle, erityisesti teknologian kannalta? Väitöskirjan yhtenäiskappale yhdistää ja käsittelee viiden julkaistun tutkimusartikkelin löydöksiä. Tutkimuksen metodologia yhdistää kasvatusfilosofiaa ja autoetnografiaa, ja tavoitteena on tulkitsevasti virittäytyen selvittää, mitä kestävyydenjälkeinen kirjallisuus ilmaisee ja argumentoi.

Eräs toistuva teema kestävyydenjälkeisessä kirjallisuudessa on, että jos kestävyyden katsotaan epäonnistuneen, johtuu se liian optimistisista odotuksista teknologiaa kohtaan. Siispä on tarpeen kriittisesti tarkastella teknologiaa ja sen suhdetta kestävyyteen. Kuitenkin kasvatuksen alalla suuri osa huomiosta kiinnittyy edelleen kestävyyteen ja luontosuhteeseen, joten tämä väitöstutkimus pyrkii laajentamaan perspektiiviä tematisoimalla kestävyydenjälkeisyyden ja teknologiasuhteen.

Kasvatusajattelun piirissä tuotettu kestävyydenjälkeinen kirjallisuus ilmaisee usein, että on tarpeen revisionistisesti palata kasvatusajattelun filosofiselle ja syvälle tasolle, mistä käsin voidaan uudelleenarvioida perimmäisiä kysymyksiä koskien kasvatuksen olemusta ja päämääriä. Argumentoin, että samalla tavoin kysymys kestävästä teknologiasuhteesta täytyy kohdata kasvatusajattelun syvällä tasolla, ja tätä varten on välttämätöntä laajemmin tutkia teknologian kulttuurista roolia. Kasvatuksella on nykyisellään mandaatti tarkastella ja kultivoida luontosuhdetta, ja tätä varten on kehitetty runsaasti teoreettisia ja käytännöllisiä lähestymistapoja. Argumentoin, että teknologiasuhdetta on lähestyttävä vastaavalla tavalla, sillä teknologialla on huomattava ja ongelmallinen rooli osana planetaarista ympäristöä. Kuitenkin kirjallisuuskatsaukseni osoittaa, että kestävyydenjälkeinen kasvatuskirjallisuus keskittyy huomattavasti useammin luontosuhteeseen, ja teknologian ympärillä vallitsee eräänlainen hiljaisuus.

Teknologiaa ympäröivä hiljaisuus tuo esiin kysymyksen kasvatuksen autonomiasta suhteessa teknologiaan. Vaikuttaa siltä, että kasvatuksella on nykyisellään melko epäkriittinen rooli uusien sukupolvien sosiaalistamisessa oletettuun teknologiseen tulevaisuuteen, vaikka moiset visiot saattavat olla ristiriidassa uskottavien kestävyysnäkemysten kanssa. Tämä epäsuhta kestävyyden ja teknologian tematisoinnin välillä merkitsee, että usein kasvatuksessa kestävyyttä käsitellään aivan kuin teknologia ei olisi lainkaan ongelmallista, ja teknologiaa puolestaan käsitellään aivan kuin vakavia ekologisia kriisejä ei olisikaan. Tutkimuksessa kysytäänkin voiko kasvatus, teoriassa ja käytännössä, kyseenalaistaa kulttuurisesti hegemonisia teknologioita ja teknologia-asenteita silloin kun ne ovat selvästi kestämättömiä.

Tutkimustuloksena käsitteellistän ’kestävyydenjälkeisyyden’ kasvavana paradigmana – tai paradigman puutteena – jolle tunnusomaista on uudelleenarvioida nykyisen kestävyyskasvatuksen instrumentalistisia, progressivistisia ja modernistisia piirteitä. Käsitteellistän ’teknologiasuhteen’ olennaisena eksistentiaalisena kysymyksenä, joka määrittää suhdettamme maailmaan ja itseemme. Mikä tärkeintä, osoitan epäsuhdan kasvatukselle tyypillisen teknologisen optimismin ja sen seikan välillä, että planetaarisessa ja kulttuurisessa mielessä teknologisen muutoksen suunta on hälyttävä. Nykyistä teknologiasuhdettamme voikin kutsua apokalyptiseksi.

Loppupäätelmäni mukaan kestävyydenjälkeisyys edellyttää, että nuoret ja tulevat sukupolvet on nähtävä nykyisen teknologian perillisinä, ja että mahdolliset epäonnistumiset vastuullisessa teknologiasuhteessa tulevat kertaantumaan ja kumuloitumaan kasvatusvastuun epäonnistumisena. Siispä nykyinen ekologinen ja kulttuurinen kriisi edellyttää, että kasvatuksessa kiinnitetään erityistä huomiota teknologiaan kestävyyden näkökulmasta, myös filosofian ja maailmankuvan syvätasolla.

Educational scholarship currently assumes many discontinuities due to the emerging ecological crises. Post-sustainability is a recent multidisciplinary concept that questions if sustainability is even a possible scenario at this moment. This study in the philosophy of education addresses the following question: what does post-sustainability mean for education, in terms of technology? This integrative chapter combines and discusses the findings of five published research articles. The methodology combines the philosophy of education with autoethnography, and the focus is on attuning with the literature and interpreting what is communicated and argued in the post-sustainability literature.

One common theme in post-sustainability is that if sustainability has failed, it has failed due to its overly optimistic views on technology. Thus, a critical reflection is needed regarding technology and its relation to sustainability. However, in education much of the focus is still on sustainability and nature relations, and so this thesis aims to widen the perspective by thematizing post-sustainability and the technology relation.

Post-sustainability literature in education often articulates the revisionist need to return to the philosophical and fundamental levels of educational thinking, where the very questions of the essence and goals of education are revised. I argue that similarly the question of a sustainable technology relation must be addressed at a deep level in education, and here it is necessary to explore the cultural role of technology more widely. Education has currently the mandate to question and cultivate nature relations, and there is an abundance of theoretical and practical approaches. I argue that the technology relation should be addressed in a parallel manner, since technology has a notable and problematic presence in the planetary environment. However, my literature review shows that post-sustainable education literature focuses much more often on nature relations, and there is a certain silence surrounding technology.

The silence surrounding technology brings forth the question of educational autonomy in relation to technology. It seems that education currently has a rather uncritical role in socializing new generations in what is assumed to be a technological future, even if such visions might be contradictory to currently plausible views of sustainability. This disparity of sustainability and technology thematization in education means that often sustainability is discussed as if technology were no problem at all, and technology is discussed as if there were no serious ecological crises. It is thus asked if education can, in theory and in practice, question culturally hegemonic technologies and attitudes towards technology when they are clearly unsustainable.

In my findings, I conceptualize ‘post-sustainability’ as the emerging paradigm – or paradigmatic vacuum – which can include the revision of instrumental, progressive, and modernist aspects of current sustainability education. I conceptualize the ‘technology relation’ as an essential existential question that defines the relation to both the world and ourselves. Importantly, I note the discrepancy between technological optimism in much of education and the fact that on a planetary and cultural level the trajectory of technological change is alarming, and that our current technology relation can be described as apocalyptic.

I will conclude that post-sustainability demands seeing young and future generations as the heirs of today’s technology, and that any failure of a responsible technology relation will recur and cumulate as a failure in educational responsibility. Thus, the current ecological and cultural crisis requires that education pay special attention to technology in relation to sustainability, also at the deep level of philosophy and worldview.