Rahoituspalveluiden ja sähköisten IT-palveluiden rajanveto arvonlisäverotuksessa

Abstract

Nykyaikaiset rahoituspalvelut toteutetaan lähes poikkeuksetta jonkin sähköisen IT-palvelun välityksellä. Palvelut poikkeavat arvonlisäverokohtelultaan toisistaan, sillä rahoituspalvelut on säädetty arvonlisäverottomiksi arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan nojalla, kun taas sähköiset IT-palvelut ovat lähtökohtaisesti arvonlisäverollisia. Kahden palvelun toimiessa rinnakkain syntyy hybridimäinen palvelukokonaisuus, jossa sähköisen IT-palvelun tarjoaman teknisen toiminnon rooli rahoituspalveluntoiminnassa on selvitettävä arvonlisäverokohtelun määrittämiseksi.

Tutkielmassa analysoidaan niitä tekijöitä, joiden perusteella rahoituspalveluiden ja sähköisten IT-palveluiden rajanveto tehdään. Lainsäädäntö ei tarjoa täysin suoria vastauksia siihen, millä edellytyksin sähköiset IT-palvelut voidaan luokitella tarpeeksi olennaiseksi ja keskeiseksi osaksi rahoituspalvelua. Tämän seurauksena arviointi on siirtynyt pitkälti oikeuskäytännön varaan. Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuissa rajanvetoa on täsmennetty kehittämällä arviointiperiaatteita, joiden avulla pyritään määrittämään sähköisen IT-palvelun tosiasiallista sisältöä, käyttötarkoitusta sekä sitä, osallistuuko tämä suoraan palvelun osapuolten taloudellisen ja oikeudellisen aseman muuttamiseen, mikä toimii edellytyksenä verovapauden soveltamiselle.

Tutkielma perustuu lainopilliseen tutkimusmetodiin ja sen tavoitteena on systematisoida oikeuskäytän nöstä johdettavia arviointiperiaatteita rahoituspalveluiden ja sähköisten IT-palveluiden välisen rajanvedon määrittämiseksi sekä tunnistaa rajanvedon mukanaan tuomia mahdollisia ongelmakohtia. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kesken harmonisoidun arvonlisäverodirektiivin havainnollistamiseksi tutkielmassa tarkastellaan palveluiden arvonlisäverokohtelua sekä tuomioistuinratkaisuja myös kansalliselta tasolta Suomen näkökulmasta.

Tutkielma osoittaa, että rajanveto tehdään oikeuskäytännön luomien kriteerien perusteella, joista keskeisimpiä ovat sisällön ensisijaisuus, ”erityinen ja olennainen osa”, monikäyttöisyys sekä yhtenäisyys periaate. Toisin sanoen tuomioistuin tarkastelee sähköisen IT-palvelun roolin merkityksellisyyttä rahoituspalvelun ydinfunktion kannalta. Mikäli kyseessä katsotaan olevan vain rahoituspalvelun toteutumista tukeva tekninen toimi, sähköinen IT-palvelu luokitellaan arvonlisäverolliseksi. Toisaalta, jos teknisen toimen katsotaan olevan tarpeeksi olennainen osa rahoituspalvelun ydinfunktiota, sähköinen IT-palvelu voidaan luokitella arvonlisäverottomaksi.

Rajanvedosta on havaittavissa myös useita ongelmakohtia. Ongelmat liittyvät muun muassa tuomioistuinten tapauskohtaisiin arviointeihin, epäselviin käsitteellisiin määritelmiin sekä siihen, että oikeuskäytännön luomat vaatimukset rajanvetoon liittyen eivät täysin vastaa todellisuutta digitalisoituneessa maailmassa.